Muutto

Hyvät lukijat, kansalaiset, ystävät ja toverit.

 Blogini on muuttanut osoitteeseen http://tonituomanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Tällä hetkellä en pidä tarpeellisena jakaa samoja blogitekstejäni useaan osoitteeseen, joten käytän toistaiseksi vain tuota Uusi Suomen blogipalvelua.
 Mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa: Uusi Suomen? Uuden Suomen?  UusiSuomin?

Minut tavoittaa nimelläni myös facebookista ja twitteristä, ja sähköpostitse osoitteesta toni.tuomanen@gmail.com


Toivotan kaikelle kansalle iloista, rauhallista, tunnelmallista ja optimiistista loppuvuotta, pikkujouluaikaa ja Suomi100-juhlaa!

Kumartaen:

Toni Tuomanen

Vaaliteltat kasaan ja tositoimiin

Tai ei ihan vielä, mutta heti sunnuntaina 9.4. mämmin nauttimisen, virpomisen ja äänestämisen jälkeen.  Sunnuntai-iltana juhlitaan myös vaalivoittoa. Tai vaikkei voittoa tulisikaan,  niin juhlitaan silti. Minulla, ensi kertaa mukana olleella, päälimmäinen tunne on varmasti helpotuksensekainen haikeus, kävi vaaleissa miten kävi, oli oma äänisaalis sitten 300, 30 tai 3 ääntä.
 Onneksi uudellekaan tulokkaalle vaalipäivän ilta, tuloslaskennan seuraamisineen ja valvojaisineen, ei ole loppu, vaan se voi olla alku.  Alku pitkäjänteiselle toiminnalle politikassa, omassa puolueessa, omassa paikallisyhdistyksessä, lautakunnissa, demokratian parissa.  Ja sitten tulee taas uudet vaalit, ja sitä seuraavat.
 Uskon että maailmaa voi muuttaa paremmaksi demokratian ja parlamentarismin keinoin. Ellen uskoisi niin, en olisi mukana.

Tositoimilla tarkoitan vaalien jälkeistä aikaa. Sitä aikaa, kun meidän on käärittävä hihat ja alettava lunastaa vaalikentillä antamiamme lupauksia. Liiat lupaukset voivat kosahtaa pahasti omaan nilkkaan, se nähtiin hallituspuolueiden taannoisessa "koulutuslupauksessa".
 Totuus ja lupausten pitäminen ei saisi olla liian "vaihtoehtoista" nykypolitiikassakaan. Meidän on alettava arvostaa totuutta, ja todettava että mitään "vaihtoehtoisia totuuksia" ei ole olemassakaan.
Tästä kirjoitti ansiokkaan kolumnin professori Kari Enqvist otsikolla "Hyvästi tontut, tervetuloa tiede".    http://yle.fi/uutiset/3-9544273

Enqvist lienee ensisijaisesti puolueeton tiedemies eikä poliittinen kirjoittaja, vaikka toteaakin terävään sävyynsä että tontut ovat tehneet paluun, ja hallitsevat maailmaa USAsta Turkkiin.

Mutta palataampa kotimaan asioihin, ja kuntavaaleihin.  Vaalikampanjoiden aikaa leimasi myös Suomessa kuohunta, etenkin Helsingissä.  Turvapaikanhakijoiden leiri, vihanlietsonta heitä kohtaan, palautuslento viime päivien palautuslennot Afganistaniin.
 Kaiken tämän jälkeen eräs puolue ratsastaa suurmoskeijan vastustamisella.   Retoriikassa toistuu mitä halutaan estää ja mitä vastustaa, mutta mitä hyvää tarjotaan?

Nouseeko kansalaisten yhteinen hyvä, vaikka suurmoskeijaa ei tulisi?  Koheneeko köyhien asema, paraneeko sosiaali- ja terveyspalvelut, edistyykö rauha ja hyvinvointi?    Lohduttaako nälkää näkevää opiskelijaa se, että eipä tullut suurmoskeijaa. (oho, taas palasimme koulutuslupaukseen)

Itse olen uskonnoton,  joten tarkastelen keskustelua uskonnollisista asioista ja uskontojen harjoituspaikoista melko neutraalisti.  Arvoihini kuuluu ihmisoikeuksien vaaliminen, ja uskonnonvapaus kuuluu ihmisoikeuksiin.  Jokaisella on oikeus harjoittaa haluamaansa uskontoa, tai olla noudattamatta mitään uskontoa jos ei halua.
 Uskonnon varjolla ei tietenkään saa alistaa ja vahingoittaa muita, vaikka  niin on tehty kaikkien uskontojen varjolla joskus, ja tehdään jossain edelleen.  Valitettavasti.

Lopuksi, tässä viimeisessä blogikirjoituksessani ennen vaaleja,  on aika tiivistää pari mietettä vaalikampanjasta.  Vihreiden riveissä oli hyvä tehdä kampanjaa, ja uskoa yhteiseen asiaamme.  Yksilöinä saamme olla montaa mieltä eri asioista puolueen sisälläkin, mutta vaaliohjelmamme on yhteinen.   Se löytyy esim. täältä:  https://www.vihreat.fi/vaaliohjelma2017

Gallupit ovat lupailleet meille menestystä, mutta tätä kirjoittaessa suurin osa äänistä on vielä antamatta. Ne annetaan vasta sunnuntaina 9.4.

Mieliinjäävintä kampanjassamme on ollut puolueen oma yhteishenki,  toisten tukeminen, yhdessä tekemisen ilo.  Samoin myös kansalaisilta saatu palaute turuilla ja toreilla, kaduilla ja kauppakeskuksissa, on ollut posiitivista.  Tästä on hyvä lähteä eteenpäin, ja alkaa kohta jo valmistautua vaalien jälkeiseen työhön.

Omalla kohdallani olen iloinen että olen ollut mukana, vaikkei oma henkilökohtainen äänisaalis suuren suuri olisikaan.  Yhteinen menestyksemme on tärkeää, ja  samoin yhteinen tulevaisuutemme.

Ja yhteisellä tulevaisuudella en tarkoitakaan nyt pelkästään Vihreiden tulevaisuutta, vaan meidän kaikkien suomalaisten ja Suomen tulevaisuutta.  Ja ehkäpä  koko maailman tulevaisuutta.

 

Espoon kuntavaaliehdokkaita kauppakeskus Sellossa 1.4.: Marika Visakova, Rauli Virtanen, Toni Tuoman, Mari Anthoni, Ekim Özdemir.

Vanhustenhoito nyt

Vanhustenhoidon ja ikääntyneiden palveluiden tilanne tuntuvat olleen yllättävän vähän esillä julkisessa keskustelussa viime aikoina, ottaen huomioon lähestyvät vaalit. Toki joitakin tarpeellisia avauksia on tehty: avattu muun muassa Ylen "Vanhusvahti", sekä sijoitettu vaalikoneisiin muutama kysymys vanhustenhoitoon ja kotihoitoon liittyen.  Itselläni on mielikuva, että vanhustenhoidon tilanne mainittiin useammin erään ns. "maahanmuuttokriittisen" oppositio-puolueen kannanotoissa vuosia sitten, jolloin se yleensä asetettiin vastakkain pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ottamisen kanssa.
 No, sitten vuonna 2015 kyseinen maahanmuuttokriittinen puolue pääsi (joutui?) hallitusvastuuseen,  ja kannanotot vanhustenhoidosta näyttävät siltä suunnalta vähentyneen, tai sitten en vain ole huomannut niitä.


Vuosina 2013 - 2015 voimaan tuli asteittain myös uusi vannhuspalvelulaki, jonka tarkoitus on turvata hyvä vanhuus kaikille kansalaisille. Lain toteutus jäi kuntien harteille, ja kuntien tilanne ja resurssit ovat hyvin erilaisia. Kuten muissakin hyvää tarkoittavissa laeissa (esim. päihdehuoltolaki) laki on virallisesti sama koko maassa, mutta sen toteutus vaihtelee kunnittain.

Oman kotikuntani Espoon vanhustenhoidon tila on valottunut minulle oman ammattini ja työni kautta. Olen työskennellyt lähihoitajana Espoon kaupungin kotihoidossa vuosina 2010 - 2011, ja viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt samoissa palveluissa keikkatöitä Seuren kautta.
 Tilanne ei Espoossa ole paha, mutta parannettavaa riittää varmasti täälläkin. Itselleni ensimmäisena silmään pistävä piirre on huomattava sijaisten tarve. Keikkalaisen kannalta tilanne on tietysti edullinen kun keikkoja on runsaasti tarjolla, mutta samalla se tuo haasteita.  Työntekijän jatkuva vaihtuminen ja ainainen ns. vieraan ihmisen tuleminen omaan kotiin voi tuntua asiakkaasta ikävältä, ja muistisairaalle jopa pelottavalle.
 Samalla hoitajan työn laatu ei voi olla paras mahdollinen, jos asiakkaat ovat entuudestaan tuntemattomia, ja huomattava osa työaikaa kuluu osoitteiden etsimiseen vieraalla seudulla.  Olkoonkin, että jokainen kotihoidon keikkalainenkin varmasti on koulutettu ammattihenkilö, ja pyrkii tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista.

Tosiasia on myös, että kodeissaan kotihoidon varassa elää niin huonokuntoisia vanhuksia, että heidän paikkansa olisi oikeastaan palvelukodissa tai hoivakodissa, ellei jopa vuodeosastolla.  Vanhuksen heikkokuntoisuuden kohtaaminen voi olla ajan mittaan kuormittavaa myös kotihoidon työntekijälle, ja mukaan tulee riittämättömyyden tunnetta omassa työssä.

Kaikkien vanhusten tilanne ei toki ole paha. Erään tutkimuksen mukaan vähemmistö vanhuksista tuntee kärsivänsä yksinäisyydesta.  Yksinäisyyttä koetaan yhtä lailla laitosolosuhteissa, joissa on muita ihmisiä ympärillä, kuin omassa kodissa.  Vanhuksen yksinäisyys voi olla läheisten tai vaikkapa edesmenneen puolison ikävää,  eikä pelkkää seuran kaipuuta.  On myös vanhuksia, jotka kokevat yksinäisyyden myönteisenä asiana ja nauttivat siitä.  Monet myös haluavat ehdottomasti asua omassa kodissaan johon voi liittyä paljon muistoja, vaikka kunto menisi heikoksikin.  Laitokseen tai hoitokotiin joutumista myös pelätään, vaikka monille se olisikin parhaaksi.

Nykyisin on onneksi tarjolla palvelutaloja, joissa yhdistyy kodinomaisuus sekä lähellä oleva hoito ja valvonta.  Inhimillisten vanhustenpalvelujen kehittäminen on tärkeää, toi sote-uudistus mukanaan mitä vain.  Väestö ikääntyy, ja huoltosuhde muuttuu.  Espoossa yli 75 -vuotiaita oli väestöstä 4,8 % vuonna 2013,  vuonna 2030 yli 75 -vuotiaita tulee olemaan 9,7 %.

Ikääntyneet ovat ansainneet hyvän hoidon tekemällä pitkään töitä maamme hyväksi, ja maksamalla veroja monien vuosikymmenien ajan.  He ovat osallistuneet ehkäpä maamme sotaponnistuksiin, jälleenrakentamiseen sodan jälkeen ja sotakorvausten maksuun.  He ovat olleet kehittämässä maatamme nykyaikaiseksi hyvinvointivaltioksi.    Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokatkin ovat lähestymässä ikää, jossa heistä tulee vanhustenpalveluiden asiakkaita.  Myös he ovat antaneet panoksensa Suomelle, ja ansaitsevat hyvän vanhuuden, kuten sinä ja minäkin.

Allekirjoittanut täyttää 75 vuotta vuonna 2044.

Poikien puolesta

Pojista ja nuorista miehistä on herännyt huoli. Puhutaan "kadonneista pojista", jolla tarkoitetaan pudokkaita ja työelämän sekä opintojen ulkopuolelle jääneitä nuoria miehiä.  Aikuisten puoella puolestaan työelämän ulkopuolella on jopa 79 000 miestä, iältään 25 - 54 v.
 Poikiemme syrjäytymisen pitäisi olla kansallinen hätätila, kuten kansanedustaja Emma Kari (vihr.) kirjoittaa.  Syrjäytyneet nuoret ovat suurelta osin poikia, ja huolta herättävien tietojen mukaan peruskoulunsa päättää miehenalkuja, joilla ei ole edes riittävää lukutaitoa elämän eväiksi.

Itselleni tieto on hätkähdyttävä. Kasvoin itse lapsuuteni epävakaissa oloissa alkoholisti-perheessä, ja suurin osa yläasteestani meni pinnaamisen merkeissä. Ala-asteella olin vielä niin sanottu "kasin oppilas", ja olin oppinut lukemaan jo hyvissä ajoin ennen ekaluokkaa, kiitos mm. sarjakuvien joita minulle luettiin ääneen.  Yläasteella alkoi pinnaaminen, ja räpiköinti ulos peruskoulusta armo-vitosilla.  Lukutaidosta onneksi piti huolen kirjastoihin ajautuminen, ja lukuharrastus.
 Ysiluokalta päästyä koulunkäyntini loppui siihen, ja mukaan tuli mm. alkoholi. Onnekseni tartuin kitaraan, sillä ilman musiikkia ja bändihaaveita elämäni olisi voinut valua viemäriin pahemman kerran jo ennen aikuisuutta.

Myöhemmät vaiheet veivät sitten aikuislukioon, pitkälti yli kaksikymppisenä. Nyt, viidenkympin kynnyksellä, olen monenlaisia elämänvaiheita kokenut sosiaalityön ammattilainen.

Juuri tämän kaiken kokemani valossa, sekä oman nuoruuteni että nykyisen ammattini valossa,  nykyajan nuorten miesten ja poikien kohtalo koskettaa.

Murrosikäinen poika, jonka luku- ja kirjoitustaidossa on puutteita, on heikossa tilanteessa yhteiskunnassamme. Herkkä ikä, kasvamiseen liittyvät ilot ja surut, suuri muutos omassa kehossa ja elämässä. Kuinka sen kaiken voi kohdata, ja sitä kaikkea käsitellä vaillinnaisin ilmaisutaidoin?
 Tytöilläkään ei varmasti ole helppoa, mutta heidän koulumenestyksensä on keskimäärin parempaa, ja ero poikiin nähden tuntuu vain kasvavan ajan mittaan.  Tytötkin joutuvat varmasti nyky-yhteiskunnassa kohtaamaan vaikeita asioita herkässä iässä, mutta heille voi edelleen olla sallitumpaa myös näyttää tunteitaan; itkeä, ja hakea tukea vanhemmilta, kavereilta ja läheisiltä.
 Syrjäytymässä oleva poika ei kenties tunne näin voivansa tehdä.  Reaktio hämmennykseen ja pelkoon voi olla aina vain kovemman suojakilven rakentaminen, herkän minuuden suojaksi.

Jengiytyminen, väkivalta, nuorisorikollisuus, eivät toki ole uusia ilmiöitä. Esimerkiksi jengiytymisestä oltiin huolissaan jo 70-luvulla, jolloin kansan tietoisuuteen tuli myös nuorisoryhmien välinen väkivalta.
 Nykyiset ongelmat perustaidoissa, kuten lukemisessa ja kirjoittamisessa,, ja nuorten syrjäytymisen vaikeus, tuntuvat olevan kuitenkin uusia ilmiöitä, jota ei samassa mittakaavassa ollut menneinä vuosikymmeninä.

Meidän pitää siis toden totta alkaa pelastamaan poikia, huomispäivän perheenisiä, ammattimiehiä ja veronmaksajia.  Heitä, jotka perivät maan ja tekevät siitä toivottavasti nykyistäkin paremman.

Vihaan kyllästynyt

Tämä vuosikymmen on tuonut yleiseen tietoisuuteen termit kuten vihapuhe ja vihakirjoitus. Ilmiö toki on vanhempi, mutta siihen on alettu kiinnittää huomiota melko hiljattain. Se on herättänyt vastareaktioita, ja suuntaus vaikuttaisi olevan yleisesti se, että vihapuheeseen ja vihakirjoitukseen ollaan suhtautumassa aina vain kielteisemmin.

Mitä vihapuhe sitten on? Se on rasistista, syrjivää tai henkilökohtaisuuksiin menevää, usein puutteellisilla faktoilla argumentoivaa, tunteisiin vetoavaa. Se pyrkii joko herättämään vihaa, tai loukkaamaan kirjoituksen kohteena olevaa henkilöä. Ad hominem tarkoittaa keskustelussa käytettävää argumenttia, jossa puututaan johonkin vastakeskustelijan henkilökohtaiseen ominaisuuteen.
 Irvokkaimpia muotoja moinen kirjoittelu sai viime vuonna Suomessa tapahtuneiden henkirikosten tiimoilla. Netin pimeimmät mielet saivat sytykettä jopa murhista ja onnettomuuksissa, joissa kuoli suvaitsevuuden puolesta puhuneita ihmisiä.

Millainen ihminen on sitten tyypillinen vihakirjoittaja? Hieman heikkolahjainen, syrjäytynyt, kalsarikännejä ja sotapelejä harrastava peräkammarin poika kenties. Hän, joka pelkää muukalaisten riistävän hänen toimeentulotukensa pois.  Tällaisia ihmisiä varmaankin on, mutta se ei ole koko kuva. Vihapuhujiin lukeutuu myös menestyneitä poliitikkoja, ja jopa rasismilla uransa luoneita poliitikkoja. Ilmiöhän ei ole vain suomalainen, vaan maailmanlaajuinen, kuten tiedämme.

En pidä suomalaisia erityisen rasistisina, tai ainakaan sen rasistisempana kuin muitakaan kansoja. Itse asiassa olen sitä mieltä, että suurin osa suomalaisista on ihan järkevää ja suvaitsevaa väkeä. Arvostan siis suomalaisten sivistystasoa. Sivistystasomme toivoakseni on sellainen, että useimmat meistä tietävät mitä tarkoittaa lähdekritiikki, jos näkyviin osuu vaikkapa julkaisu nimeltä MV-lehti.
 Olisi kuitenkin hyvä pyrkiä ymmärtämään, millaisia vaikuttimia vihakirjoituksen ja valemedioihin uskomisen takana on. Syrjäytyneisyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat, ulkopuolisuuden tuntu?
 Rasistiset tahot vetoavat usein maamme turvallisuuteen, huomaamatta että juuri vihan lisääntyminen ihmisryhmien välillä luo yhä enemmän turvattomuutta ja pelkoa.

Ihmisoikeusliitto ja HSL aloittivat juuri näkyvän kampanjan julkisissa liikennevälineissä tapahtuvaa häirintää ja väkivallan uhkaa vastaan.    https://ihmisoikeusliitto.fi/
 Kampanja on tarpeellinen, vaikka ihanteellisessa yhteiskunnassa moiselle kampanjalle ei edes olisi tarvetta. Nyt sille on.

Mitä tulee pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin, niin yhteiskunnallamme on humanitäärinen velvollisuus tarjota suojaa ihmisille, jotka pakenevat henkensä edestä sotaa tai vainoa. Meille suomalaisillekin on sitä turvaa suotu, ja myös me suomalaiset olemme kohdanneet "maahanmuuttokriittisyyttä" siellä minne olemme menneet.  1960- ja 1970 -luvun taloudellisten taantumien aikaan meiltä lähti paljon työväkeä Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Kansankoti ei kohdellut kaikkia silkkihansikkain, ja moni päätyi kodittomaksi alkoholistiksi T-centralenin penkeille. "Finnjävelien" lapset puolestaan saivat kokea kiusaamista ruotsalaisissa kouluissa.

Meidän ei tarvitse pistää tätäkään vahinkoa kiertämään.

Turvapaikkaa hakevat ja sotaa tai Isisiä pakenevat ihmiset eivät ole täällä leveämmän leivän perässä, he ovat tulleet henkensä säilyttämiseksi.  He ovat matkanneet epämukavissa oloissa tuhansia kilometrejä ihmisen voimakkaimman vietin, eloonjäämisvietin, ohjaamina. He pakenevat juuri sitä mitä mekin pelkäämme, eli suurta terrorismijärjestöä, väkivaltaa, yhteiskunnallista kaaosta.

En ryhdy tässä kirjoituksessani enää ruotimaan maamme turvapaikkasäädäntöjä, sillä niistä käydään julkista keskustelua muillakin foorumeilla. On hyvä että keskustelua käydään, jos se liikkuu asiallisella pohjalla.

Mitä itseeni tulee, niin on tunnustettava, että en ole vielä saanut osakseni kovinkaan paljon vihakirjoittelua. Monet suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden puolesta puhuvat poliitikot tiemmä saavat.   Ehkei minua ole vielä noteerattu, vaikka Twitterissä minua seuraakin jokunen "maahanmuuttokriittinen" kuntavaaliehdokas muista puolueista.

Kannatan sananvapautta, vapaata keskustelua kaikista aiheista. Valheita, valemedioita, ja valheellisen tiedon levittämistä, sekä rasismia,  sen sijaan vastustan. Toivon vihan joskus väistyvän, ja rakentavan dialogin saavan sijaa. Suomalaiset ovat jo osoittamassa, että vihapuhe ei enää ole suotavaa.

Kuten tykkäämäni Haloo Helsingin biisissä sanotaan:

Me ollaan samaa tuhkaa,
samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
tää maailma on vihaan kyllästynyt.

Aidot avioliitot ja perheiden ongelmat

Sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiin  eduskunnassa syksyllä 2014. Asian piti olla sillä selvä, mutta pieni ja äänekäs vähemmistö sloganilla ”Aito avioliitto” järjesti käsittelylle vielä jonkinlaisen kliimaksin, jolle saatiin päätepiste vasta 17.2.2017. Kansalaisaloitteiden voi katsoa kuuluvan myös demokratiaan, mutta ”Aito avioliitto” -tempauksen äärellä ei voinut välttyä mieleen tulevilta ikävämmiltä ilmauksilta kuten ilveily ja kiusanteko.  

 Perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja muutaman keskustalaisen (ja yhden ainoan kokoomuslaisen, hei Suski!)  kannattama uusi aloite tähtäsi jo 2½ vuotta sitten läpi menneen lain kaatamiseen.  Jälleen kerran ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa pyrittiin sabotoimaan pyhään Raamattuun, rakastavan ja armeliaan Jumalan sanaan, vetoamalla.

Tempauksessa oli se hyvä puoli, että jos sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiinkin vuonna 2014 niukalla enemmistöllä, nyt sitä vastaan suunnattu uusi aloite kaatui selvin äänin 120 - 48.

Aito avioliitto-liike löysi perusteet Raamatusta, josta voisi toki löytää perusteet myös orjien pitämiselle tai naisten vaientamiselle seurakunnassa, jos niikseen tulee.  

Tulevien kuntavaalien vaalikoneissa muuten kysytään useampaan kertaan kantaa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, sekä sateenkaari-perheiden adoptio-oikeuteen. Ehdokkaissa tämä on paikoin herättänyt kummastustakin, koska eihän moisista asioista päätetä kunnanvaltuustoissa. Kysymyksen voi siis ymmärtää arvopohjaa mittaavana, sillä kansalaiselle voi olla merkityksellistä ehdokkaan muutkin mielipiteet ja arvot, kuin vain kuntapolitiikkaan liittyvät.

Sen sijaan että lapsen kasvattamisessa nostetaan esille kasvattajien sukupuoli, olisi tarpeen nostaa esille aivan muita seikkoja jotka voivat uhata perheitä ja lasten turvallisuutta ja onnellisuutta.  Perheen päihdeongelmat, perheväkivalta, köyhyys ja syrjäytyminen ovat asioita, jotka varjostavat monen lapsen elämää.   Lastensuojelussa ja perhetyössä tehdään mitä voidaan, mutta niukkojen resurssien läpi voi valahtaa niinkin järkyttäviä ihmiskohtaloita, kuin 8 -vuotiaan Eerikan tapauksessa joitain vuosia sitten.  Osansa tässä tapauksessa saattoi olla myös silkalla huolimattomuudella, niin raskauttavaa kuin sen ääneen lausuminen onkin.

Perhetyön ja lastensuojelun trendi on vahvasti se, että perheitä pyrittäisiin tukemaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta lasten huostaanotoilta ja perheiden rikkomiselta vältyttäisiin.  Huostaanotto on aina kallis ja raskas prosessi, joka jättää jälkiä niin lapseen kuin vanhempiin, eikä se kevyeltä tunnu viranomaisestakaan.  Sen kevyempi muoto, kiireellinen sijoitus, on lyhytkestoinen ja määräaikainen, ja se voi toimia tarpeellisena interventiona perheelle.

Äärimmäisissä tapauksissa, kuten pikku Eerikan kohdalla, huostaanotto olisi ollut tarpeen lapsen hengen pelastamiseksi.  Suurimmassa osassa lastensuojelutapauksia tilanne ei ole näin paha. Kyse voi olla vanhempien päihdeongelmasta, lapsen häiriökäyttäytymisestä jolle ei löydy ilmeistä syytä, koulupinnauksesta, tai vanhempien pelkästä uupumisesta. Näihin pulmiin on mahdollista löytää apua ajoissa, niin että perhe voi jatkaa elämäänsä yhdessä.

Lastensuojelun nimeen liittyviä pelkoja tulisi pyrkiä hälventämään, sillä lastensuojelu-sanakin kuulostaa monelle uhkaavalta peikolta.  Osansa uhkakuvassa on tietysti netissä levinneet kotivideot lasten huostaanotto-tilanteissa. Videoiden kuvaajat eivät koskaan kerro taustoja, millainen tilanne perheessä oikeasti on vallinnut, ennen kuin lapsi on tultu ottamaan väkisin turvaan.

Samalla kun lastensuojelun olisi tehtävä itsestään turvallisemman tuntuinen asiakkaille, se ei saisi olla liian lepsu tai linjaton. Tähänkin ilmiöön törmää, kun kyse on kuitenkin sosiaalityöstä jota tehdään ihmisten arimmalla ja henkilökohtaisella alueella, ja jolla on arsenaalissaan myös voimakeinoja jos muu ei auta.

Lastensuojelun kysymysten äärellä mekkala ”Aidon avioliiton” puolesta näyttäytyy absurdissa valossa.

Kulttuuri, Espoo ja minä

"Kulttuuri palvelee taantumusta, heittää edistyksen liekkeihin kusta,

se on länsimaisen rappion terapiaa, totuus ja taide ovat eripareja

Vallankumous kulttuuriin!"

Näin reklamoi nuori ja vihainen Pelle Miljoona vuonna 1979 biisissään "Vallankumous kulttuuriin". Nyt liki 40 vuotta myöhemmin, kun kulttuurissa on kaikki mahdolliset ja mahdottomat vallankumoukset tehty ja radikaalistakin taiteesta tullut salonkikelpoista, olemme vain sen kysymyksen äärellä, mitä kulttuuria yhteiskunnan tulee rahoittaa ja mikä kulttuuri saa pärjätä omillaan.

Tässä kirjoituksessa kulttuurilla tarkoitetaan siis taidetta, eri taidemuotoja ja luovaa ilmaisua. Espoossa kulttuurin saralla on viime vuosina puhututtanut teatteri, tai lähinnä se minkälaisessa rakennuksessa teatteria tehdään jatkossa.  Revontulentien vanhoissa tiloissa jatketaan ainakin vuoteen 2018, jonka jälkeen uudeksi teatteritaloksi on suunniteltu mm. Kulttuurikeskuksen yhteyteen tulevaa, maan alle rakennettevaa teatteritilaa.

 Ja juuri kun Tapiola on alkanut taas eheytyä metron rakennusmylläkästä. 

Teatteri on toki arvostettava taidemuoto ja Espoon teatterilla on hyvä olla laadukkaat puitteet jatkaa päätehtäväänsä, teatteritaiteen tarjoamista ihmisille. Teatterilla on ns. korkeakulttuurin status, jota joskus pidetään haittana, mutta jonka turvin teatterille voidaan vaatia yhteiskunnan varoja.  Sen status on siis erilainen kuin elokuvateatterien tai populaarimusiikin. 

 Kivenlahtirock ilmoitti facebook-sivullaan tammikuussa 2017, että festivaali jää tauolle epämääräisen pitkäksi ajaksi. Syyksi kerrotaan Espoon kaupungin kulttuurijohdon päätös olla tukematta tapahtumaa vuonna 2017. 

"Tapahtumaa on pyöritetty alusta lähtien isolla sydämmellä ja rakkaudesta elävään musiikkiin", kerrotaan myös. Talkoovoimin pystytetylle festarille kaupungin tuki on ollut tärkeää.

Yksi valtakunnallisesti huomattava rockfestivaali ei olisi liian paljon maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, kun naapurissa Helsingissä järjestetään kesäisin musiikkitapahtumia ja festareita lähes joka viikonlopulle.  Vantaallakin oli legendaarinen Ankkarock,  jonka jättämää aukkoa paikkaa nykyinen Tikkurilafestivaali. 

 Kivenlahtirock pystyi parhaina vuosinaan saamaan esiintyjiksi useita kotimaisia kärkinimiä, monipuolisesti eri genreistä ja ikäluokista. Itselleni ikimuistoinen on ollut mm. kesän 2007 tapahtuma, jolloin Kivenlahdessa biletettiin mm. Apulannan, Stam1nan, PMMP:n ja Pelle Miljoonan tahdissa.   

 2015 festivaali sai Leppävaaran urheilupuistoon edelleen kiinnostavan Boomtown Ratsin, jonka nokkamies Bob Geldof muistetaan menneisyydestä nälänhädän alaisia auttaneena hyväntekijänä. 

Me keski-ikäiset espoolaiset saatamme myös muistaa Kivenlahtirockin alkuajat 90-luvulla, jolloin siellä tehtiin ansiokasta työtä tarjoamalla esiintymismahdollisuus espoolaisille nouseville ja aloitteleville bändeille. Muisteltavaa riittäisi kirjaksi asti, mutta nyt tyydyn vain toteamaan että Kivenlahtirockia tullaan kaipaamaan. 

Voisin itse pitää sen elvyttämistä yhtenä varteenotettavana mahdollisuutena, jos vaikutusvaltaa asiaan minulle suotaisiin. 

 On ymmärrettävää että Kivenlahtirockia ei enää järjestetä Kivenlahdessa luonnon keskellä, mutta Leppävaaran urheilupuisto jonne tapahtuma muutti viimeisinä vuosinaan, on massatapahtumiin soveltuva ja jopa niille tarkoitettu. 

April jazz onneksi järjestetään tulevanakin keväänä Espoon elävän musiikin tarjontaa piristämään.  Toivon sydämessäni, ettei April Jazzia ja Kivenlahtirockia ole jouduttu asettamaan vastakkain Espoon kaupungin päättävissä instansseissa. 

Mitä muuten on sitten se kylddyyri, ja miten ja kenelle sitä Espoossa tarjotaan?  Minusta on erittäin tärkeää, että taiteen tekeminen on kaikkien ulottuvilla, oli kyseessä sitten kellaribändien treenaaminen, runopiirit tai harrastelijateatterit. Itse näen mainitut harrastusmahdollisuudet osana laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, jossa esimerkiksi musiikkiharrastus voi ehkäistä syrjäytymistä, tukea ihmisen mielenterveyttä ja parantaa elämänlaatua.  Lukuisat, ellei lukemattomat, ovat ne tarinat joissa nuori on pelastunut syrjäytymiseltä kitaraan tarttumalla tai rumpuja takomalla.
 Menneinä vuosikymmeninä musiikki joutuu kilpailemaan Suomessa elintilasta urheilun ja liikunnan kanssa. Tätä kilpailua ei enää nykyaikana saa olla, vaan ne molemmat mahtukoot yhteiskuntaamme ja kansalaisten elämään.

 Aloittelevat bändit tarvitsevat treenikämppiä, demostudioita, keikkoja.  Ensinmainittuja Espoossakin kulttuuritoimi on joskus tarjonnut mm. Tuulimäessä ja Kannusillassa, vaikka varsinkin ensinmainitussa bändit olivat jatkuvasti pienellä törmäyskurssilla paikan henkilökunnan kanssa, jonka mielsi tilojen olevan mieluummin vain urheilun ja liikunnan harrastajille.

 Kannusillan demostudiossa allekirjoittaneen bändi sentään purkitti kaksi ensimmäistä omakustannelevyään 90-luvulla.  

Se, miten Espoon kulttuuritoimi tänä päivänä, vuonna 2017, tukee aloittelevia bändejä ja nuorten musiikkiharrastusta, ei ole tiedossani.  Ottaisin mielelläni vastaan valaisua asiaan. 

Eräs yhtye viime vuosituhannen lopussa Tuulimäen treenikämpässä, jota vuokrasi Espoon kultturitoimi.