Vanhustenhoito nyt

Vanhustenhoidon ja ikääntyneiden palveluiden tilanne tuntuvat olleen yllättävän vähän esillä julkisessa keskustelussa viime aikoina, ottaen huomioon lähestyvät vaalit. Toki joitakin tarpeellisia avauksia on tehty: avattu muun muassa Ylen "Vanhusvahti", sekä sijoitettu vaalikoneisiin muutama kysymys vanhustenhoitoon ja kotihoitoon liittyen.  Itselläni on mielikuva, että vanhustenhoidon tilanne mainittiin useammin erään ns. "maahanmuuttokriittisen" oppositio-puolueen kannanotoissa vuosia sitten, jolloin se yleensä asetettiin vastakkain pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ottamisen kanssa.
 No, sitten vuonna 2015 kyseinen maahanmuuttokriittinen puolue pääsi (joutui?) hallitusvastuuseen,  ja kannanotot vanhustenhoidosta näyttävät siltä suunnalta vähentyneen, tai sitten en vain ole huomannut niitä.


Vuosina 2013 - 2015 voimaan tuli asteittain myös uusi vannhuspalvelulaki, jonka tarkoitus on turvata hyvä vanhuus kaikille kansalaisille. Lain toteutus jäi kuntien harteille, ja kuntien tilanne ja resurssit ovat hyvin erilaisia. Kuten muissakin hyvää tarkoittavissa laeissa (esim. päihdehuoltolaki) laki on virallisesti sama koko maassa, mutta sen toteutus vaihtelee kunnittain.

Oman kotikuntani Espoon vanhustenhoidon tila on valottunut minulle oman ammattini ja työni kautta. Olen työskennellyt lähihoitajana Espoon kaupungin kotihoidossa vuosina 2010 - 2011, ja viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt samoissa palveluissa keikkatöitä Seuren kautta.
 Tilanne ei Espoossa ole paha, mutta parannettavaa riittää varmasti täälläkin. Itselleni ensimmäisena silmään pistävä piirre on huomattava sijaisten tarve. Keikkalaisen kannalta tilanne on tietysti edullinen kun keikkoja on runsaasti tarjolla, mutta samalla se tuo haasteita.  Työntekijän jatkuva vaihtuminen ja ainainen ns. vieraan ihmisen tuleminen omaan kotiin voi tuntua asiakkaasta ikävältä, ja muistisairaalle jopa pelottavalle.
 Samalla hoitajan työn laatu ei voi olla paras mahdollinen, jos asiakkaat ovat entuudestaan tuntemattomia, ja huomattava osa työaikaa kuluu osoitteiden etsimiseen vieraalla seudulla.  Olkoonkin, että jokainen kotihoidon keikkalainenkin varmasti on koulutettu ammattihenkilö, ja pyrkii tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista.

Tosiasia on myös, että kodeissaan kotihoidon varassa elää niin huonokuntoisia vanhuksia, että heidän paikkansa olisi oikeastaan palvelukodissa tai hoivakodissa, ellei jopa vuodeosastolla.  Vanhuksen heikkokuntoisuuden kohtaaminen voi olla ajan mittaan kuormittavaa myös kotihoidon työntekijälle, ja mukaan tulee riittämättömyyden tunnetta omassa työssä.

Kaikkien vanhusten tilanne ei toki ole paha. Erään tutkimuksen mukaan vähemmistö vanhuksista tuntee kärsivänsä yksinäisyydesta.  Yksinäisyyttä koetaan yhtä lailla laitosolosuhteissa, joissa on muita ihmisiä ympärillä, kuin omassa kodissa.  Vanhuksen yksinäisyys voi olla läheisten tai vaikkapa edesmenneen puolison ikävää,  eikä pelkkää seuran kaipuuta.  On myös vanhuksia, jotka kokevat yksinäisyyden myönteisenä asiana ja nauttivat siitä.  Monet myös haluavat ehdottomasti asua omassa kodissaan johon voi liittyä paljon muistoja, vaikka kunto menisi heikoksikin.  Laitokseen tai hoitokotiin joutumista myös pelätään, vaikka monille se olisikin parhaaksi.

Nykyisin on onneksi tarjolla palvelutaloja, joissa yhdistyy kodinomaisuus sekä lähellä oleva hoito ja valvonta.  Inhimillisten vanhustenpalvelujen kehittäminen on tärkeää, toi sote-uudistus mukanaan mitä vain.  Väestö ikääntyy, ja huoltosuhde muuttuu.  Espoossa yli 75 -vuotiaita oli väestöstä 4,8 % vuonna 2013,  vuonna 2030 yli 75 -vuotiaita tulee olemaan 9,7 %.

Ikääntyneet ovat ansainneet hyvän hoidon tekemällä pitkään töitä maamme hyväksi, ja maksamalla veroja monien vuosikymmenien ajan.  He ovat osallistuneet ehkäpä maamme sotaponnistuksiin, jälleenrakentamiseen sodan jälkeen ja sotakorvausten maksuun.  He ovat olleet kehittämässä maatamme nykyaikaiseksi hyvinvointivaltioksi.    Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokatkin ovat lähestymässä ikää, jossa heistä tulee vanhustenpalveluiden asiakkaita.  Myös he ovat antaneet panoksensa Suomelle, ja ansaitsevat hyvän vanhuuden, kuten sinä ja minäkin.

Allekirjoittanut täyttää 75 vuotta vuonna 2044.

Poikien puolesta

Pojista ja nuorista miehistä on herännyt huoli. Puhutaan "kadonneista pojista", jolla tarkoitetaan pudokkaita ja työelämän sekä opintojen ulkopuolelle jääneitä nuoria miehiä.  Aikuisten puoella puolestaan työelämän ulkopuolella on jopa 79 000 miestä, iältään 25 - 54 v.
 Poikiemme syrjäytymisen pitäisi olla kansallinen hätätila, kuten kansanedustaja Emma Kari (vihr.) kirjoittaa.  Syrjäytyneet nuoret ovat suurelta osin poikia, ja huolta herättävien tietojen mukaan peruskoulunsa päättää miehenalkuja, joilla ei ole edes riittävää lukutaitoa elämän eväiksi.

Itselleni tieto on hätkähdyttävä. Kasvoin itse lapsuuteni epävakaissa oloissa alkoholisti-perheessä, ja suurin osa yläasteestani meni pinnaamisen merkeissä. Ala-asteella olin vielä niin sanottu "kasin oppilas", ja olin oppinut lukemaan jo hyvissä ajoin ennen ekaluokkaa, kiitos mm. sarjakuvien joita minulle luettiin ääneen.  Yläasteella alkoi pinnaaminen, ja räpiköinti ulos peruskoulusta armo-vitosilla.  Lukutaidosta onneksi piti huolen kirjastoihin ajautuminen, ja lukuharrastus.
 Ysiluokalta päästyä koulunkäyntini loppui siihen, ja mukaan tuli mm. alkoholi. Onnekseni tartuin kitaraan, sillä ilman musiikkia ja bändihaaveita elämäni olisi voinut valua viemäriin pahemman kerran jo ennen aikuisuutta.

Myöhemmät vaiheet veivät sitten aikuislukioon, pitkälti yli kaksikymppisenä. Nyt, viidenkympin kynnyksellä, olen monenlaisia elämänvaiheita kokenut sosiaalityön ammattilainen.

Juuri tämän kaiken kokemani valossa, sekä oman nuoruuteni että nykyisen ammattini valossa,  nykyajan nuorten miesten ja poikien kohtalo koskettaa.

Murrosikäinen poika, jonka luku- ja kirjoitustaidossa on puutteita, on heikossa tilanteessa yhteiskunnassamme. Herkkä ikä, kasvamiseen liittyvät ilot ja surut, suuri muutos omassa kehossa ja elämässä. Kuinka sen kaiken voi kohdata, ja sitä kaikkea käsitellä vaillinnaisin ilmaisutaidoin?
 Tytöilläkään ei varmasti ole helppoa, mutta heidän koulumenestyksensä on keskimäärin parempaa, ja ero poikiin nähden tuntuu vain kasvavan ajan mittaan.  Tytötkin joutuvat varmasti nyky-yhteiskunnassa kohtaamaan vaikeita asioita herkässä iässä, mutta heille voi edelleen olla sallitumpaa myös näyttää tunteitaan; itkeä, ja hakea tukea vanhemmilta, kavereilta ja läheisiltä.
 Syrjäytymässä oleva poika ei kenties tunne näin voivansa tehdä.  Reaktio hämmennykseen ja pelkoon voi olla aina vain kovemman suojakilven rakentaminen, herkän minuuden suojaksi.

Jengiytyminen, väkivalta, nuorisorikollisuus, eivät toki ole uusia ilmiöitä. Esimerkiksi jengiytymisestä oltiin huolissaan jo 70-luvulla, jolloin kansan tietoisuuteen tuli myös nuorisoryhmien välinen väkivalta.
 Nykyiset ongelmat perustaidoissa, kuten lukemisessa ja kirjoittamisessa,, ja nuorten syrjäytymisen vaikeus, tuntuvat olevan kuitenkin uusia ilmiöitä, jota ei samassa mittakaavassa ollut menneinä vuosikymmeninä.

Meidän pitää siis toden totta alkaa pelastamaan poikia, huomispäivän perheenisiä, ammattimiehiä ja veronmaksajia.  Heitä, jotka perivät maan ja tekevät siitä toivottavasti nykyistäkin paremman.

Vihaan kyllästynyt

Tämä vuosikymmen on tuonut yleiseen tietoisuuteen termit kuten vihapuhe ja vihakirjoitus. Ilmiö toki on vanhempi, mutta siihen on alettu kiinnittää huomiota melko hiljattain. Se on herättänyt vastareaktioita, ja suuntaus vaikuttaisi olevan yleisesti se, että vihapuheeseen ja vihakirjoitukseen ollaan suhtautumassa aina vain kielteisemmin.

Mitä vihapuhe sitten on? Se on rasistista, syrjivää tai henkilökohtaisuuksiin menevää, usein puutteellisilla faktoilla argumentoivaa, tunteisiin vetoavaa. Se pyrkii joko herättämään vihaa, tai loukkaamaan kirjoituksen kohteena olevaa henkilöä. Ad hominem tarkoittaa keskustelussa käytettävää argumenttia, jossa puututaan johonkin vastakeskustelijan henkilökohtaiseen ominaisuuteen.
 Irvokkaimpia muotoja moinen kirjoittelu sai viime vuonna Suomessa tapahtuneiden henkirikosten tiimoilla. Netin pimeimmät mielet saivat sytykettä jopa murhista ja onnettomuuksissa, joissa kuoli suvaitsevuuden puolesta puhuneita ihmisiä.

Millainen ihminen on sitten tyypillinen vihakirjoittaja? Hieman heikkolahjainen, syrjäytynyt, kalsarikännejä ja sotapelejä harrastava peräkammarin poika kenties. Hän, joka pelkää muukalaisten riistävän hänen toimeentulotukensa pois.  Tällaisia ihmisiä varmaankin on, mutta se ei ole koko kuva. Vihapuhujiin lukeutuu myös menestyneitä poliitikkoja, ja jopa rasismilla uransa luoneita poliitikkoja. Ilmiöhän ei ole vain suomalainen, vaan maailmanlaajuinen, kuten tiedämme.

En pidä suomalaisia erityisen rasistisina, tai ainakaan sen rasistisempana kuin muitakaan kansoja. Itse asiassa olen sitä mieltä, että suurin osa suomalaisista on ihan järkevää ja suvaitsevaa väkeä. Arvostan siis suomalaisten sivistystasoa. Sivistystasomme toivoakseni on sellainen, että useimmat meistä tietävät mitä tarkoittaa lähdekritiikki, jos näkyviin osuu vaikkapa julkaisu nimeltä MV-lehti.
 Olisi kuitenkin hyvä pyrkiä ymmärtämään, millaisia vaikuttimia vihakirjoituksen ja valemedioihin uskomisen takana on. Syrjäytyneisyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat, ulkopuolisuuden tuntu?
 Rasistiset tahot vetoavat usein maamme turvallisuuteen, huomaamatta että juuri vihan lisääntyminen ihmisryhmien välillä luo yhä enemmän turvattomuutta ja pelkoa.

Ihmisoikeusliitto ja HSL aloittivat juuri näkyvän kampanjan julkisissa liikennevälineissä tapahtuvaa häirintää ja väkivallan uhkaa vastaan.    https://ihmisoikeusliitto.fi/
 Kampanja on tarpeellinen, vaikka ihanteellisessa yhteiskunnassa moiselle kampanjalle ei edes olisi tarvetta. Nyt sille on.

Mitä tulee pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin, niin yhteiskunnallamme on humanitäärinen velvollisuus tarjota suojaa ihmisille, jotka pakenevat henkensä edestä sotaa tai vainoa. Meille suomalaisillekin on sitä turvaa suotu, ja myös me suomalaiset olemme kohdanneet "maahanmuuttokriittisyyttä" siellä minne olemme menneet.  1960- ja 1970 -luvun taloudellisten taantumien aikaan meiltä lähti paljon työväkeä Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Kansankoti ei kohdellut kaikkia silkkihansikkain, ja moni päätyi kodittomaksi alkoholistiksi T-centralenin penkeille. "Finnjävelien" lapset puolestaan saivat kokea kiusaamista ruotsalaisissa kouluissa.

Meidän ei tarvitse pistää tätäkään vahinkoa kiertämään.

Turvapaikkaa hakevat ja sotaa tai Isisiä pakenevat ihmiset eivät ole täällä leveämmän leivän perässä, he ovat tulleet henkensä säilyttämiseksi.  He ovat matkanneet epämukavissa oloissa tuhansia kilometrejä ihmisen voimakkaimman vietin, eloonjäämisvietin, ohjaamina. He pakenevat juuri sitä mitä mekin pelkäämme, eli suurta terrorismijärjestöä, väkivaltaa, yhteiskunnallista kaaosta.

En ryhdy tässä kirjoituksessani enää ruotimaan maamme turvapaikkasäädäntöjä, sillä niistä käydään julkista keskustelua muillakin foorumeilla. On hyvä että keskustelua käydään, jos se liikkuu asiallisella pohjalla.

Mitä itseeni tulee, niin on tunnustettava, että en ole vielä saanut osakseni kovinkaan paljon vihakirjoittelua. Monet suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden puolesta puhuvat poliitikot tiemmä saavat.   Ehkei minua ole vielä noteerattu, vaikka Twitterissä minua seuraakin jokunen "maahanmuuttokriittinen" kuntavaaliehdokas muista puolueista.

Kannatan sananvapautta, vapaata keskustelua kaikista aiheista. Valheita, valemedioita, ja valheellisen tiedon levittämistä, sekä rasismia,  sen sijaan vastustan. Toivon vihan joskus väistyvän, ja rakentavan dialogin saavan sijaa. Suomalaiset ovat jo osoittamassa, että vihapuhe ei enää ole suotavaa.

Kuten tykkäämäni Haloo Helsingin biisissä sanotaan:

Me ollaan samaa tuhkaa,
samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
tää maailma on vihaan kyllästynyt.