Suomi ysiysi

Onnittelen sinua, neito. Olet minulle rakas, vaikka tänä vuonna merkkipäivääsi vietetään jälleen niin kovin ristiriitaisissa tunnelmissa. Olet jo aikuinen, pian 100-vuotias. Silti vielä kohtalaisen nuori, ja historian ajassa vain hetki sitten itsenäistymään päässyt. Toki maailmassa on sinua paljon nuorempiakin, jotka hengittävät vapauden ilmaa kuin vastasyntyneet. Etelänaapureissamme kolmekymppiset eivät syntyneet itsenäisessä valtiossa, vaan Neuvostoliitossa. Meillä ei enää ole elossa montakaan ihmistä, jotka eivät olisi syntyneet itsenäisen Suomi-neidon helmaan.

Mutta niin, ne ristiriitaiset juhlatunnelmat. Tänä vuonna itsenäisyysjuhlaasi varjostaa pari päivää aiemmin tapahtunut käsittämätön veriteko, joka ei toki ole ensimmmäinen lajiaan historiassamme, mutta kuitenkin sen verran harvinainen, että sen aiheuttamaa järkytystä ei voi hukuttaa juhlabooliin.
Lisäksi kauniin pääkaupunkisi Helsingin kadulla marssii tänä itsenäisyyspäivänä enemmän natseja kuin koskaan sitten 1940-luvun alkuvuosien.

Meillä kaikilla on kiire etsiä selityksiä näihin ikäviin asiantiloihin; jotain jolla saada tolkullinen syy järjettömyyteen. Syrjäytyminen, lama, tulevaisuuden pelko joka saa etsimään vihollisia läheltä,  koko maailmaa vaivaava irrationaalinen populismi joka saa etenkin yhteiskuntien vähäosaisimmat kääntymään toisiaan vastaan. Työtön duunarimies vihaa työtöntä turvapaikanhakijaa ja sylkee vihaansa kaikkea kohtaan internetissä, työtön maahanmuuttajanuori kokee uhkaa ja ylenkatsetta turvapaikassaan, ja ajautuu ääriryhmään.
 Sillä välin me joilla menee hiukan paremmin, saatamme todeta joskus kevyestikin, että ottakaapas nyt itseänne niskasta kiinni, opiskelkaa ja menkää töihin, ja olkaa ihmisiksi. Ehkei sekään kaikille ole yhtä helppoa.

Mutta ehkäpä tästä saakin jo aasinsillan iloisempiin asioihin, joille toki juhlapäivänä tulee kohottaa malja jos toinenkin. Meillä on aina ollut mahdollisuus opiskella ja sivistää itseämme mielinmäärin. Pidämme itseämme koulutuksen mallimaana, ja niin meitä on usein pidetty maailmallakin. Amerikkalainen yhteiskuntakriitikko Michael Moore maalaili Suomesta ja koulutusjärjestelmästämme jopa hieman kohtuuttoman ruusuisen kuvan, mutta ehkä se kuva oli juuri sellainen millaisena amerikkalainen voi sen nähdä.
 Toivokaamme hartaasti, että kaikkien yhdenvertainen mahdollisuus laadukkaaseen peruskouluun, lukioon, ammatillisiin opintoihin ja korkeakoulutukseen säilyy. Jos menetämme sen, olemme hukassa. Pelkkää elämän kovaa koulua käymällä kasvaa katkeria ihmisiä, joiden kaunaa ei ehkä pitkäksi aikaa helpottaisi vaikka saisivatkin ne rajat kiinni, kuten vaativat.

Mielellämme pidämme itseämme myös sukupuolten tasa-arvon mallimaana. Tasa-arvossa lie yhä epäkohtia, mutta ylpeydelle on katettakin. Suomi antoi naisille äänioikeuden toisena maailmassa, ollessaan tosin vielä tsaarin alainen suuriruhtinaskunta. Tasa-arvo on suomalaisille luontaista, eikä meillä ole koskaan katsottu kovin hyvällä myöskään ylemmille pokkurointia ja herrastelua. Sääty-yhteiskunta ei ollut meille luonteva, emmekä edes aatelisiamme kovin hyvin tunne vaikka heitä pikkujoukko onkin.

Kuuluisa valokuva Helsingin pommituksista talvisodassa

Katsommeko tänä päivänä jälleen Tuntemattoman sotilaan, tai Talvisota-elokuvan? Miksikäs ei, mutta ehkä meidän kannattaa 100-vuotisbakkanaalin lähestyessä alkaa muistaa myös viime vuosisadan toista vuosikymmentä.
 Ensimmäinen maailmansota käytiin 1914 - 1918. Sekin oli mullistava sota, jonka jälkeen Eurooppa ei ollut entisensä. Vanhoja valtioita lakkasi olemasta, ja etenkin hävinneissä maissa puhkesi vallankumouksia ja niiden yrityksiä. Venäjällä kommunistit tekivät vallankumouksen, tsaari syöstiin vallasta. Yleisessä hälinässä Suomi ikäänkuin käytti tilannetta hyväkseen ja senaatti antoi itsenäsyysjulistuksen 4.12.1917. Eduskunta hyväksyi sen kaksi päivää myöhemmin.
 Tarina kertoo, että kuultuaan asiasta valtaan juuri noussi V.I. Lenin tunnusti Suomen itsenäiseksi naurun remakan säestyksellä.
 Kohta seurasi traaginen sisällissota, jonka arvet jäivät kansakuntaan iäksi. Sisällissodan haava sentään umpeutui talvisotaan lähtiessä 1939, jolloin kansa yhdistyi jälleen vasemmalta oikealle.

Myöhempien vuosikymmenten vaiheet ovat monille tutumpia. 100 -vuotisessa taipaleessa riittäisi toki muisteltavaa. Silti olemme ehkä vielä hieman huolisamme siitä, mitä muu maailma meistä ajattelee, ja mitä meistä tiedetään maailmalla.  Toivottavasti tiedetään muutakin kuin ne pari kirvelevää tappiota jääkiekossa Ruotsille, eikö niin? Onhan sentään voitettukin joskus.
 Meistä on mielenkiintoista, kun suomalaisuuden tulkiksi ryhtyy vierasmaalainen joka tuntee meidät hyvin. Menestyneet julkkis-maahanmuuttajat ovat sentään meillä olleet rakastettuja. Aikoinaan sellainen oli vaikkapa Neil Hardwick, nyttemmin muun muassa Ali Jahangiri,  Abdirahim "Husu" Hussein, tai Roman Schatz.  Viimeksi mainittu kirjoittaa kirjassaan "Saksalainen rakastaja", että saksalaisena hänen ei sentään tarvitse kärsiä samasta epätietoisuudesta kuin suomalaiset, että mitä hänen kotimaastaan tiedetään. "Me saksalaiset kyllä tiedämme mistä meidät muistetaan".
 Historian painolasteista huolimatta, tai juuri niiden ansiostakin, Saksa on nykyaikana sivistyneen ja hyvin rauhanomaisen, liberaalin länsimaan maineessa. Toisen maailmansodan hävinneet Saksa, Suomi ja Japani nousivat rauhan saavuttua teknolgian, elintason ja demokratian kehitykseen.  Sodan voittaneet osapuolet ajautuivat kylmään sotaan ja joutuivat aseiden kalisteluun,  joka jatkuu tänä päivänäkin.

Tästä kaikesta huolimatta, ja tämän kaiken vuoksi:  hyvää juhlapäivää, rakas Suomi-neito!

Espoossa 6.12.2016 klo 05.20.

-kansalainen T.T.

Eräs suomalainen

Kirjastojen kasvatti

                               Helsingin Kirjasto10:ssä on laaja musiikkivalikoima.

Pääkaupunkiseudun kirjastojen yhteisellä Helmet-sivustolla kysytään ihmisten mielipidettä, saako kirjastossa metelöidä. Nykyiset kirjastot ovatkin jonkinlaisia monitoimitiloja, joissa viihtyy etenkin nuoriso ja lapset. Kirjastoissa voi leikkiä, pelata tietokoneilla, opiskella, ja niistä voi kohta lainata kirjojen ja äänilevyjen lisäksi melkein mitä tahansa. Niissä voi myös järjestää kokouksia, julkisia keskustelutilaisuuksia ja vaikkapa seminaarin.

Minun läheinen suhteeni kirjastoihin alkoi ala-asteikäisenä, ehkä noin 10 -vuotiaana. Jääkiekon pelaamisen ja sotaleikkien ohella vapaa-ajan huviksi löytyivät pikkukaupungin kirjastot, joiden valikoimat näyttivät jo silloin tiedon aarreaitoilta. Tuohon aikaan kirjastot olivat hiljaisia paikkoja, joissa piti puhua kuiskaten. Lastenosasto riitti vain vähän aikaa, vaikka siellä olivatkin Asterixit, Lucky Luket sekä E.R. Burroughsin Mars-kirjat ja Tarzanit. Viimeksi mainituthan sisältävät yllättävän raakaa väkivaltaa ja rasismia, mutta ei sitä siihen aikaan niin tajuttu.

Eipä aikaakaan, kun livahdin lastenosastolta aikuisten osastolle, josta lainasin monipuolisesti tietokirjallisuutta ja romaaneja. Myös rakkauteni pakinoihin ja kolumneihin alkoi hyvin nuorena.

Nuorena aikuisena muistoihini on jäänyt erityisesti Tapiolan kirjasto Espoossa, kulttuurikeskuksen yhteydessä. Kävinhän 90-luvulla sen viereistä Tapiolan aikuislukiota, ja kirjasto muodostui myös kohtaamispaikaksi, jossa oli kiinnostavia ihmisiä. Mainittakoon, että kyseisessä Tapiolan kirjastossa suoritti jossain vaiheessa siviilipalvelustaan muuan Jukka Poika, ennenkuin hänestä tuli se kuuluisa koko kansan tuntema Jukka Poika.  En voi väittää että muistaisin kohdanneeni hänet lainaustiskillä, mutta on hyvin mahdollista että kohtasin. 

Kirjastot ovat aina olleet yksi keskeisiä palveluja jotka meille tarjotaan yhteisin varoin: verorahoin. Kirjastojen arvo on moninverroin suurempi kuin niissä olevan materiaalin rahallinen arvo. Tieto, sivistys ja viihde ovat kirjastoissa tarjolla meille kaikille, veloituksetta. Rakkaus lukemiseen ja tietoon on läsnä kirjastoissa ja niiden käyttäjissä.

Nykyisin meillä on hienoja ja isoja kirjastoja, kuten uusittu ja valtavan kokoinen Ison Omenan kirjasto Espoossa. Isot kirjastot ovat hienoja ja tarpeellisia, mutta myös pieniä ja kodikkaita sivukirjastoja tarvitaan. Kirjasto 10:ssä Helsingin Elielinaukiolla on monikulttuurinen ja hieman boheemi ilmapiiri, pienissä sivukirjastoissa kuten Espoon Soukassa ja Kivenlahdessa puolestaan kodikas tunnelma; lasten ja varhaisnuorison äänekkyydestä huolimatta, tai sen takia. 

Sivukirjastot ovat lähellä lähiöiden lapsia ja ikääntyneempää väestöä, joka käy mieluummin tutussa pienessä kirjastossa kuin lähtee kauemmas suuriin ja moderneihin kirjastoihin.

 Kirjastojen, myös pienten sivukirjastojen, säilyttäminen  ja kehittäminen olkoon yksi teema myös kunnallispolitiikassamme.  

Kirjastolain 2. pykälä sanoo: 

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.

Kirjoitin tämän blogitekstin kokonaisuudessan  Helsingin Kirjasto 10:ssä, kuunnellen samalla elävää kanteleensoittoa.

"Asiantuntijoita", salaliittoja ja olkinukkeja

Nykyaikana jatkuvan informaation vyöry saattaa hämärtää toden ja epätoden rajaa. Julkista keskustelua käydään valitettavan usein olkinukein, kärjistyksin ja tunteisiin perustuvin argumentein, ilman analyyttistä asioihin perehtymistä. Psykiatrian erikoislääkäri Hannu Lauerma pohtii aikamme ilmiöitä kirjassaan "Hyvän kääntöpuoli" (2014), ja toteaa muun muassa että "monissa paljon puhuttaneissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä lööperi hallitsee maailmaa". Yhdeksi esimerkiksi nostetaan alkoholiverotuksesta eduskunnassa käyty keskustelu, johon Timo Soini (ps.) argumentoi tunteisiinvetoavasti siitä, miten suomalainen työmies ansaitsee perjantai-iltana pienen kopsun (sic). Kauniisti sanottu, mutta puhe oli alkoholiverotuksesta, jonka roimakaan korotus ei vaikuttaisi kopsun saatavuuteen merkittävästi. Sosiaalisessa mediassa alkoholipoliittinen kansalaiskeskustelu ajautuu vielä helpommin hakoteille, sillä heti avauksen jälkeen keskustelussa alkavat yleensä lennellä "holhouksen" ja "kukkahattutätien" kaltaiset käsitteet, hyydyttäen alkuunsa järkevän keskustelun alkoholihaittojen ja hinnoittelun (verotuksen) korrelaatiosta.

Oma lukunsa ovat julkisessa keskustelussa esiintyvät kotitekoiset asiantuntijat, joita esiintyy sekä julkisuudessa omilla kasvoillaan, että anonyymeina internetin keskustelu- ja kommenttipalstoilla. Nykyaika suosii mahdollisimman painavia argumentteja ja raflaavia lausumia, jotta ohjelmille saadaan katsojalukuja, lehdille lukijoita ja nettiuutisille klikkauksia. Tässä menossa totuus ja oikea asiantuntijuus jäävät helposti meuhkaavien teko-asiantuntijoiden jalkoihin. Edes ajankohtaisohjelmien toimittajat eivät viitsi aina tarkistaa ohjelmaan kutsumiensa "asiantuntijoiden" pätevyyttä, sillä pääasia on että polemiikkia saadaan aikaiseksi. Helppoja kohteita kotitekoisille asiantuntijoille ovat muunmuassa sosiaali- ja terveyspalvelut, ravitsemus, ja erilaiset vaihtoehtoiset hoidot. Muun muassa omaa alaani, päihdehuoltoa ja -hoitoa, ympäröi joukko erikoisia urbaanilegendoja, uskomuksia ja jopa salaliittoteorioita, jotka elävät omaa elämäänsä etenkin internetissä mutta myös muualla mediassa. Joskus hölynpölyn takaa paljastuu kaupallisia intressejä, muun muassa jonkun tietyn hoitomallin ja sitä tarjoavan yksityisen hoitolan buffausta.  

Vaarallisiksi salaliittoteoriat ja kotitekoisten asiantuntijoiden levittämät "totuudet" menevät siinä vaiheessa, jos niiden vuoksi ihmiset alkavat laiminlyödä hoitojaan. Liikkeellä on esimerkiksi "varmoja tietoja", joiden mukaan masennuslääkkeet lisäävät itsemurhia. Lääkäri Hannu Lauerma kuitenkin huomauttaa, että itsemurhat ovat itse asiassa vähentyneet samalla kun masennuksen hoito mielialalääkkeillä on lisääntynyt.

 Pahimmassa tapauksessa mielenterveysongelmainen laiminlyö mieliala- tai psykoosilääkityksensä uskoessaan että "lääke mädättää aivot", ja ajautuu tilaan jossa vahingoittaa itseään tai jotakuta muuta.

Lääketeollisuuteen liittyvät salaliittoteoriat ovatkin nykyaikana erityisen suosittuja. Jotkut kohtalaisen järkevät ihmisetkin uskovat, että lääketeollisuus on kokonaisuudessaan ahneiden juonittelijoiden käsissä, joiden tarkoitus on vain kääriä rahaa ja siinä sivussa jopa vahingoittaa ihmiskuntaa. Salaliittoteoriaa ei hillitse se melko luotettava tieto, että lääkkeet helpottavat ja pidentävät miljoonien ihmisten elämää ympäri maailmaa kaiken aikaa.

Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu taipumus uskoa mieluummin huonoja uutisia kuin hyviä uutisia. Ehkäpä juuri siksi niin salaliittoteoriat kuin erilaiset lopun ennustajatkin ovat hyvin suosittuja. Harva se päivä saamme lukea mediasta jonkun asiantuntijan povaavan lopullista romahdusta tai katastrofia taloudellemme, yhteiskuntajärjestelmällemme, ellei sitten suorastaan maailmanloppua.

 Maailmanloppua on ennusteltu aina, joten kyseessä ei ole vain nykyaikaan liittyvä ilmiö. Yhtä monta kertaa kuin se on ennustettu, se on myös jäänyt tulematta.

Pessimistisille skenaarioille tuntuu olevan ainainen tilaus. Ne vetoavat meihin. Vääjäämättömänä vyöryviä uhkakuvia voi käyttää myös eskapismin tai piittaamattomuuden perusteena. sillä mitäänhän ei kannata yrittää parantaa tai mihinkään vaikuttaa, kun loppu tulee kuitenkin ihan kohta.

Kosmologian professori Kari Enqvist pohti, että ihmiskunta saattaa hyvinkin olla olemassa vielä vuonna 10 000. Optimismissaan hän tuntuu olevan samoilla linjoilla kollegansa Esko Valtaojan kanssa. En ole tosin koskaan kuullut kummankaan mainitun professorin määrittelevän itseään optimistiksi, vaikka heidän näkemyksensä luovatkin uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Ehkäpä he kuittaisivat, ettei tieteessä tarvita optimismia tai pessimismiä, vaan ainoastaan analyyttisyyttä ja totuuteen pyrkimistä.

Analyyttinen ajattelu ei ole ihmiselle tyypillistä, toteaa puolestaan lääkäri Lauerma. Sitä pitää erikseen harjoitella. Se kuitenkin kannattaa, sillä muuten kadotamme informaatiotulvassa kokonaan kyvyn hahmottaa mikä on totta, mikä todennäköistä ja mikä täysin epätotta.

 

Miksi politiikka, miksi Vihreät

Otsikossa ei ole kysymysmerkkejä, joten pyrin tällä kertaa antamaan vastauksia niihin kysymyksiin joita olen kuullut muilta. Jotakuta mietityttää, miksi ja miten eilispäivän nuorista kapinallisista kasvaa vanhetessaan parlamentarismiin ja puoluepolitiikkaan (eli ns. systeemiin) uskovia poliitikkoja tai vähintään wanna be-poliitikkoja. Ehkäpä kyse ei ole taantumisesta, vaan päinvastoin: kasvamisesta nuoruuden idealismista konkreettiseen vaikuttamiseen. Nuorenahan vaikuttamiskeinoksi kelpasi punkbändissä soittaminen, omakustannelehden tekeminen ja mielenosoituksiin osallistuminen. Hyviä keinoja, joista ainakaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi mainittuja ei kannata kokonaan lopettaa vanhoilla päivilläänkään. Itse en muistaakseni halveksinut parlamentarismia edes pahimmassa teiniangstissa, Ainakin pidin pohjoismaista demokratiaa hivenen vähemmän pahana kuin ydinaseilla pullistelevaa länttä ja itänaapuria, ja huomasin että politiikan valtavirtaan pyrki mukaan myös liikkeitä, joissa saattoi aistia jotain itsellenikin sopivaa. Liityin jonkinlaiseksi kannatusjäseneksi Vihreään liittoon jo teini-iässä, ja kotiini alkoi tulla Vihreä lanka-lehti. Myöhemminhän olen kallistellut ajoittain vasempaan ja oikeaan, kunnes balanssi tuntuu jälleen löytyneen vihreydessä. Vihreiden piiriin on päätynyt aktiiveja myös hieman radikaalimmista järjestöistä, kuten Oranssista, AKL:sta, ynnä muista. 

Länsimainen demokratia, tai sen jalostuneimpana muotona joskus pidetty pohjoismainen demokratia ei toki ole täydellinen yhteiskuntajärjestelmä, mutta olen taipuvainen uskomaan että se on kuitenkin paras mahdollinen mitä ihmiskunta on tähän mennessä kehittänyt. Jotkut idealistit toki arvelevat, että joillakin luonnon ehdoilla eläneillä alkuperäiskansoilla on ollut vielä parempia systeemejä, mutta niihinkin on voinut kuulua piirteitä, jotka eivät kuulu nykyaikaisiin ihmisarvo- ja tasa-arvokäsityksiimme. 

Nykyaikaa Suomessa leimaa voimakkaasti tyytymättömyys päättäjiin, ja erityisesti hallitukseen. Jälkiviisaus on halpaa, mutta en malta olla ajoittain fiilistelemättä, että mitäs minä sanoin jo "jytkyn" aikaan 2011 siitä, miten perussuomalaisille käy kun hallitusvastuu koittaa. Hallituspuolueiden ajamaan politiikkaan pettyneet toivottavasti hakevat uusia vaihtoehtoja oppositiopuolueista, sen sijaan että vaipuvat pessimismiin eivätkä enää yritäkään vaikuttaa mihinkään. Monet tavalliset matti ja maija meikäläiset epäilemättä tuntevat pettymystä politiikkaan, eivätkä tunne voivansa vaikuttaa asioihin ainakaan äänestämällä. Pelottava skenaario onkin äänestysprosentin jääminen jälleen alhaiseksi kevään 2017 kuntavaaleissakin. 

Olisi hyvä muistaa, että nykyisetkään päättäjät eivät ole tehtävissään pelkällä omalla päätöksellään. He ovat hallituksessa ja eduskunnassa siksi, että me ihmiset, kansalaiset, olemme heidät sinne äänestäneet. Tai sitten olemme jättäneet äänestämättä, ja antaneet muiden valita puolestamme. 

Itse tunnen Vihreät omakseni, koska kaikki vihreät arvot sopivat omiini: tasa-arvo, ihmisoikeudet, ympäristön ja luonnon vaaliminen, usko parempaan tulevaisuuteen jonka voimme yhteistyöllä saavuttaa. Niin, optimismi on tärkeä asia. Tarvitaan sekä kriittisyyttä että optimismia, jotta muutoksia ja kehitystä parempaan tapahtuu. Nämä arvot eivät kuitenkaan onneksi ole vain yhden puolueen etuoikeus, vaan niihin pyrkimystä löytyy uskoakseni ja toivoakseni vasemmalta oikealle. Li Andersson (vas) kirjoitti yhdessä Susanna Kosken (kok) kanssa kirjoittamassaan vuoropuhelukirjassa "Punavihreä - sinivalkoinen", että tuskin kukaan voi tehdä pitkää uraa politiikassa ilman aitoa halua vaikuttaa yhteiskuntaan ja maailmaan. Moni poliitikko tuntee myös sen verran lojaaliutta ja kiitollisuutta äänestäjiään kohtaan, että vallan kentillä painetaan hyvin pitkää työpäivää.
 Pelkkiä omaneduntavoittelijoita ja äänestäjiensä pettäjiä tuskin valitaan uudelleen seuraavissa vaaleissa. 

Skeptikkona ja uskonnottomana minuun vetoaa Vihreissä myös tieteen ja koulutuksen arvostus. Onhan olemassa yhdistuksiä kuten Tieteen ja teknologian Vihreät eli Viite ry. Professori Esko Valtaoja vieraili lokakuussa 2016 Viite ry:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa, ja sanoi ettei äänestä lainkaan, koska tiedemiehen on oltava poliittisesti täysin neutraali. Kaikki kunnia Valtaojalle, mutta onneksi Vihreissä onkin sallittuja hyvin monenlaiset mielipiteet. Meillä voi olla erilaisia näkökantoja vaikkapa kirkkoon, uskontoon ja ulkopoliittisiin kysymyksiin. Ainoastaan perusarvojamme vastustavat näkemykset, kuten rasismi, ovat pannassa. 

                        Jyrki Kasvi (vihr) ja Esko Valtaoja Helsingin yliopistolla 19.10.16.

     

Kunnallispolitiikka erityisesti on tavallisen ihmisen politiikkaa, pienen ihmisen politiikkaa. Kuntatasolla tehdään päätöksiä monista asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia joka päivä. On tosin vielä hämärän peitossa, mitä esimerkiksi sote-uudistus tuo mukanaan, vai tuleeko koko sote-uudistusta. Länsimetro aloittaa liikenteensä jonain kauniina päivänä, ja liikennöi seuraavat 100 vuotta. Sen ollessa joskus saman ikäinen kuin Helsingin metro on tänään, saatetaan todeta että ihan hyvä tästä tuli. 

Tulevaisuutta ei ole kuitenkaan kirjoitettu tähtiin, sen enempää kuin pyhiin kirjoihin. Tulevaisuutta rakennetaan tässä ja nyt.  Me yhdessä voimme rakentaa sitä.  

Asunnottomien aamua

Asuminen on ihmisen perustarve. Oma koti, tai edes katto pään päällä; paikka jossa on turvassa, ja josta on hyvä lähteä ja johon on hyvä palata. 17. päivä lokakuuta vietetään YK:n Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää, ja sen päätteeksi asunnottomien yötä. Asunnottomuus on absoluuttista köyhyyttä, puutetta perustarpeessa. Mutta mistä se johtuu?

Syyttävä sormi osoittaa monissa puheissa asumisen hintaan, asuntopulaan, tuloeroihin, päättäjiin. Kieltämättä oikeita ja olemassaolevia syitä. Joillekin syylliseksi kelpaavat myös maahanmuuttajat ja maahanmuuttopolitiikka.

 Tuntuu kuitenkin, että yksi keskeinen syy unohdetaan usein, tai siitä vaietaan tietentahtoen, aivan kuin virtahevosta olohuoneessa Tommy Hellstenin kirjassa. Se syy on päihdeongelmat, päihderiippuvuus. Useinkin päihdeongelmat  halutaan nähdä mieluummin asunnottomuuden ja köyhyyden seurauksena, kuin niiden aiheuttajana. Syy-seuraus-suhde pyörii kuitenkin molempiin suuntiin. On vaikeaa kuvitella, että asioitaan hoitamaan kykenevä ihminen joutuisi ulos kaupungin vuokra-asunnosta ilman huomattavia puutteita elämänhallinnassa. Taloudellisiin vaikeuksiin voi saada apua ja vuokranantaja usein voi joustaa vuokrien eräpäivissä, jos siihen ottaa ajoissa yhteyttä. Päihde- ja mielenterveysongelmat voivat kuitenkin johtaa sellaisiin laiminlyönteihin asioiden hoitamisessa tai asumisen sääntöjen noudattamisessa, että ihminen joutuu kodittomaksi.


On selvää, etteivät päihdeongelmat ole asunnottomuuden ainoa syy. Hyvin yleinen syy ne kuitenkin ovat. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että päihdeongelmien mainitseminenkin on "syyllistämistä".
Nykyaikana päihderiippuvuus tulisi kuitenkin ymmärtää sairaudeksi tai sairaudenkaltaiseksi tilaksi, josta puhuminen ei ole sen syyllistävämpää kuin mistään muustakaan sairaudesta tai ongelmasta puhuminen.


Mediapersoona Arman Alizad teki kesällä 2016 ohjelman helsinkiläisistä asunnottomista. En ole ohjelmaa itse nähnyt, mutta käsittääkseni siinä ei kerrottu lainkaan asunnottomille tarjotuista palveluista Helsingissä. Ei Asumisen tuki-virastosta, ei tuetun asumisen palveluiista, ei Hietaniemenkadun palvelukeskuksesta, tai edes yhdistyksistä kuten Vailla vakinaista asuntoa ry:stä.


Arman hyvä, pyyhi kyyneleet, jotain hyvääkin on. Päihdehuollolla on laaja tarjonta päihteettömiä asumispalveluita, joiden kautta asunnoton voi päästä lopulta (usein vuoden sisällä) takaisin oikeaan itsenäiseen asumiseen. Vaikeammassa asemassa ovat ne syrjäytyneet kodittomat, joiden voimavarat tai motivaatio eivät riitä raittiuden tavoitteluun. Heille on tosin tarjolla tuettua asumista vielä enemmän, mutta "märistä asuntoloista" kuten niitä puhekielessä kutsutaan, ei ole välttämättä poispääsyä koko loppuelämässä. Traagista on myös, että asunnottomuus uusiutuu helposti saman henkilön kohdalla. Jotain menee pieleen, ja parempaan elämään johtaneelta tieltä suistutaan taas ojaan.


Oma lukunsa tosin ovat ne asunnottomat, joilla ei päihde- tai mielenterveysongelmaa ole, ja jotka eivät siten kuulu päihdehuollon tai psykiatrisen hoidon piiriinkään. Heitäkin toki on, näkyvimpänä ryhmänä maahan tulleet paperittomat maahanmuuttajat, joilla ei ole turvapaikanhakijan tai pakolaisen statusta.


Asunnottomien yön 2016 teemana oli ennaltaehkäiseminen. Asunnottomuuden ehkäisy on pitkälti asunnottomuuteen johtavien syiden hoitamista, ja niiden ehkäisyä. Päihdeongelmien hoitaminen ja ehkäisy kuuluvat asunnottomuuden ehkäisyyn siinä kuin asumisen hinnan kohtuullistaminen ja uusien asuntojen rakentaminenkin. 

Kuva Espoon Asunnottomien yöstä 17.10.2016

Hyvää päivää päihdetyöstä

Työni Helsingin kaupungin päihdepoliklinikalla on antanut kaiken muun hyvän lisäksi myös näköalapaikan Helsingin päihde- ja hiemen mielenterveyspalveluidenkin tilanteeseen. Helsinki vaikuttaisi olevan Suomen kartalla siinä mielessä onnellisessa asemassa, että tilanne näiden palvelujen suhteen ei ole katastrofaalisen paha. Päinvastoin; tilanne etenkin kuntouttavien päihdehoitojen ja päihdehuollon asumispalvelujen suhteen on jopa kohtalaisen hyvä, varsinkin ottaen huomioon yhteiskunnan kiperän taloudellisen tilanteen. Asiakastyytyväisyys on yli 95-prosenttisesti positiivista, ainakin jos katsoo pelkkien hymiö-automaattien tuloksia (tiedättehän ne hymiö-aparaatit palvelupisteiden ovilla). Myös syvällisempää asiakastyytyväisyys-kartoitusta tehdään. Paras tuntuma tulee kuitenkin siitä, miten hyvin asiakkaat hyötyvät saamastaan palvelusta. Toivottomuuteen ei ole aihetta, päihdetyössä näkee edelleen säännöllisesti mahtavia onnistumisia, tositarinoita selviytymisestä ja toipumisesta.

Nelisen vuotta sitten saimme lukea huolestuttavia otsikoita tyyliin "Helsinki lakkauttaa A-klinikat". No, klinikat eivät onneksi lakanneet, vaan ainoastaan niiden nimi muuttui päihdepoliklinikoiksi, perustyön pysyessä jokseenkin samana.  Hallinnollisella tasolla päihdehuolto yhdistyi psykiatristen palvelujen kanssa.  Nimenmuutoksessa hyvänä puolena voisi nähdä, ettei Helsingin kunnan päihdeklinikoita enää sekoiteta A-klinikkasäätiöön,  vaikka puhekielessä asiakkaat puhuvatkin yhä "A-klinikasta".

Mitä meille sitten muuten kuuluu? Opiaattiriippuvaisten korvaushoito tuntuu sinnittelevän resurssipulan kourissa, mutta koska korvaushoito ei ole ominta aluettani, en kirjoita siitä enempää. Vaikeimmassa tilanteessa olevien monidiagnoosi-asiakkaiden hoidossa toki on myös jatkuvia haasteita.

Hoitopolkuja koordinoivana ja ostopalveluihin ohjaavana saa näköalan myös yksityisten ja kolmannen sektorin palveluntuottajien työhön. Huomattava osa päihdepalveluista on edelleen yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamaa, ja kaupungit ostavat näitä ostopalveluina. Helsinki toki suurimpana kaupunkina pystyy myös tuottamaan paljon palveluja itse.


Kuntouttavissa, raittiuteen tähtäävissä hoidoissa on yhä valinnanvaraa Helsingissä.  Pitkät laitoshoidot ovat toki lyhentyneet, mutta pitkien hoitopolkujen tarjonnassa puutetta paikkaavat hoidolliset, päihteettömät asumispalvelut ja pitkät avohoidot.
 Avokuntoutusten saralla on tarjolla mm. Myllyhoitoyhdistyksen ja muutaman muunkin yksityisen tahon tuottamaa intensiivistä avohoitoa, Helsingin kaupungin omien hoitojen lisäksi.

Laitoskuntoutusten saralla on perinteikkään Tervalammen ohella tarjolla yhä klassinen Kalliolan Myllyhoito, A-klinikkasäätiön Hietalinnayhteisö ja Päihdesairaala (entinen Sosiaalisairaala), Ridasjärvi sekä asumispalvelun statuksella toimiva ns. minnesota-mallinen SIllanpirtin pienyhteisö.  Näihin hoitoihin myös tarvittaessa pääsee,  ja salaliittoteorioista huolimatta kenenkään tarkoituksena ei ole pitää hoitopaikkoja tyhjillään tai vajaakäytöllä. Lomailemaan tai ns. "kuivattelemaan" niihin ei toki pääse, vaan tarkoituksena on arvioda hoidon tehoavuus ja tarpeellisuus kunkin yksilöllisessä tilanteessa ja toipumisen vaiheeessa.

Hoitojen lisäksi kaupungilla on mm. päihteettömiä päivätoimintapaikkoja kuten Villa Sture, Vesteri ja niin edelleen. Ammatillisten tahojen lisäksi Helsingissä toimii useita kymmeniä vertaistukiryhmiä.

Mitä epäkohtia sitten meillä Suomessa on? Ehkäpä se, että eri kuntien välillä voi olla huimia eroja päihdepalveluiden saatavuudessa ja laadussa, vaikka päihdehuoltolain mukaankaan ei näin saisi olla. Kehä Kolmosen ulkopuolelta kiirii ajoittain huolestuttavia uutisia. Lisäksi esimerkiksi kotikuntani Espoon päihdepalvelut ovat minulle nykyisin kysymysmerkki, josta tosin aion tulevan talven aikana ottaa selvää perinpohjin. Ammoisten lähihoitaja-opintojen aikana olin työharjoittelussa edesmenneessä Kolmirannan hoitokodissa, sekä Sepänkylän tukiasuntolassa, mutta viimeksi mainitustakin tulee kuluneeksi kuusi vuotta. A-klinikkasäätiön ylläpitämä Espoon A-klinikka Leppävaarassa puolestaan on tuttu 9-10 vuoden takaa, mutta ei sen jälkeen.

 Summa summarum: jotain hyvää, paljon kehitettävää, ja myös säilytettävää. Hokeman, jonka mukaan päihdeongelmien hoitaminen on kallista mutta niiden hoitamatta jättäminen tulisi vielä kalliimmaksi, pitäisi olla tuttu kaikille. Hokema on nimittäin totta.

 Päihdeongelma kytkeytyy usein myös asunnottomuuteen, joka on aiheena sen verran laaja, että vaatii oman lukunsa. Palataan siihen vaikkapa Asunnottomien yön tiimoilla 17.10. Osallistukaa, hyvät ihmiset.

 

Muistoja risusavotasta

Männä viikolla kansa kohahti nuoren ja kauniin (tuo oli nyt pakko sanoa, anteeksi) kokoomus-edustajattaren risusavotta-puheenvuorosta ajankohtaisohjelmassa.   Olkoonkin ettei koko risusavotta -sana oikeasti tullut hänen suustaan, vaan mahdollisesti joko vastaväittäjän tai toimittajan suusta, niin hänen suuhunsa se sujuvasti sovitettiin ja muinainen käsite alkoi elää meeminä omaa elämäänsä. 

Vakavasti puhuen on varmasti totta, että meillä on sekä tekemätöntä työtä, että työttömiä. Hoitoala huutaa ainaista resurssipulaansa, vanhustenhoito on suorastaan hätää kärsimässä ja siellä ahertavat hoitajat uupuvat tai jopa palavat loppuun. Kunnan työnhaku-saitti pursuaa sairaanhoitajan ja lähihoitajan tehtäviä kotihoidossa ja osastoilla, jos ei niinkään muualla. 

Mutta siitä risusavotastahan minun piti kirjoittaa. 

80-luvun lopulla. yltäkylläisimpään juppi-aikaan,  meitä työttömiä velvoitetyöllistettiin.  Vuotta pdempään ei kukaan saanut työttömänä oleilla,  ja nuoret työttömät eivät puolta vuotta pidempään. Silloin tuli nimittäin kutsu kunnan töihin, yleensä joko puisto- tai liikuntaosastolle.  Työpaikka oli pakko ottaa vastaan karenssin uhalla.  Niimpä kukin työtön joutui vuorollaan puoleksi vuodeksi luistelukenttiä jäädyttämään.  pensaita istuttamaan tai (etenkin Imatralla) pesäpallokenttää siivoamaan. 

 Yllekirjoittanutkin joutui kerran oikeaan risusavottaan, kun liikuntaviraston tehtävissä metsikköön raivattiin ihan käsipelillä reittiä uudelle pururadalle tai vastaavalle liikuntareitille. Vesuri tuli tutuksi, mutta moottorivesuria ei käyttööni uskallettu luovuttaa.   

Kyykytystähän tällainenkin pakkotyöllistäminen tavallaan oli, mutta siinä oli yksi kiistaton hyvä puoli:  siitä sai oikeaa palkkaa.  Palkka ei tietysti ollut koko väestön palkkatasoon verrattuna huikea, mutta sen verran oikea palkka, että se kohotti tuntuvasti työllistetyn elintasoa ja ostovoimaa, verrattuna peruspäivärahalla taiteiluun. 

Seuraavan kerran jouduin velvoitetyöllistämisen kanssa tekemisiin muutama vuosi myöhemmin, 90-luvun laman pahimman vaiheen ollessa juuri helpottamassa. Vuonna 1994 Espoossa aloitti toimintansa Nuorten Taide- ja Mediapaja,  jonka perusti Teatteri Eeva Susi ry. -niminen yhdistys ja joka syntyi tarpeesta antaa työttömille ja syrjäytymisvaarassa oleville nuorille jotain hyödyllistä tekemistä. Muutamassa vuodessa projekti laajeni koko pääkaupunkiseudun kattavaksi taide- ja mediapaja-verkostoksi, jossa työttömiä nuoria perehdytettiin lehden toimittamiseen, teatteriin ja atk:hon.  Opetusvälineenä toimi pajojen oma Periferia-lehti. 

 Tässä vaiheessa oikea palkka oli jo harvinaisuus.  Monet pajat toimivat vasta ohjaajakurssilla olevien ohjaaja-harjoittelijoiden voimin.  nuoret puolestaan olivat työharjoittelussa työmarkkinatukea vastaan, jotkut jopa vastentahtoisesti. Kaupunkien kulttuuritoimet tukivat sen verran, että alkoivat maksaa joillekin pajaohjaajille sentään oikeaa palkkaa. 

Projektin ansiot ovat joka tapauksessa kiistattomat.  Moni nuori sai Taide- ja mediapajoilta sysäyksen elämänuralle joko median tai esittävän taiteen parissa,  ja on sillä tiellä tänä päivänäkin. 

Suvakki ja sinivalkoinen

Julkaistu myös Metro-lehdessä 3.10.2016. http://www.metro.fi/kolumnit/a1474851871742

Tämän vuosikymmenen iskevimpiä uudissanoja kielessämme on sana "suvakki".  Sanaa viljelevät ahkerasti etenkin ns. maahanmuuttokriittiset henkilöt, jotka samalla pitävät itseään isänmaallisina, suomalais-mielisinä ja Suomen parasta ajattelevina kansalaisina.  Heidän mukaansa suvakkien salakavala tarkoitusperä on ajaa maamme demokratia, turvallisuus ja itsenäisyys tärviölle yli-suvaitsemalla kaikkea vierasperäistä ja enemmistöstä poikkeavaa.

Suvakki -sana juontuu suvaitsevuudesta,  eli se tarkoittaa  ihmistä joka suvaitsee moninaisuutta, monimuotoisuutta.  Suvaitsevaisuus on itse asiassa keskeisiä arvoja myös länsimaisessa demokratiassa. Maan sivistyksen tasoa mitataan sillä, kuinka avarakatseisesti maassa suhdaudutaan ihmisten erilaisuuteen, monikulttuurisuteen ja ihmisoikeuksiin.

Suomen perustuslakiin on kirjattu uskonnonvapaus, jokaisen ihmisen tasavertaisuus lain edessä ja jokaisen ihmisarvon loukkaamattomuus.  Demokratiaamme kuuluu myös pyrkimys kehittää lainsäädäntöä jatkuvasti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia edistävään suuntaan.   Sivistysvaltiossa vahvempi ojentaa heikommalle auttavan käden, eikä potki tätä kanveesiin.  Sellaisen Suomen minä tunnustan omakseni.


Tiedetään: että  historiassamme on ollut nationalismin aika, Lapuan liike, IKL, kansallisromantiikan aika.  Kuitenkin voi ajatella, että Suomen itsenäisyyden puolesta tehtiin suuria uhrauksia myös koska meillä oli demokratia,  kansalaisoikeudet ja tasa-arvoa.  Siis jotain paljon enemmän, kuin vain "herrojen" etu.  Talvisodassa maamme yhdistyi jälleen sisällissodan traumojen jälkeen; yli puoluerajojen ja yhteiskuntaluokkien.


24.9.2016  lähes 20 000 ihmistä osoitti Helsingissä mieltään rasismia ja vihanlietsontaa vastaan.  Mukana oli kansalaisia kaikista (tai ainakin lähes kaikista) poliittisista puolueista, monista kansalaisjärjestöistä ja yhdistyksistä.   Tapahtuma sai laajaa huomiota myös kansainvälisesti.

Suvaitsevaisuuden vastakohta ei ole realismi, vaan suvaitsemattomuus. Suvaitsemattomuuden päätepisteitä ovat totalitarismi, ihmisoikeusrikkomukset, eriarvoisuus. Niitä ainakaan minä en halua meidän Suomeemme.