Aidot avioliitot ja perheiden ongelmat

Sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiin  eduskunnassa syksyllä 2014. Asian piti olla sillä selvä, mutta pieni ja äänekäs vähemmistö sloganilla ”Aito avioliitto” järjesti käsittelylle vielä jonkinlaisen kliimaksin, jolle saatiin päätepiste vasta 17.2.2017. Kansalaisaloitteiden voi katsoa kuuluvan myös demokratiaan, mutta ”Aito avioliitto” -tempauksen äärellä ei voinut välttyä mieleen tulevilta ikävämmiltä ilmauksilta kuten ilveily ja kiusanteko.  

 Perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja muutaman keskustalaisen (ja yhden ainoan kokoomuslaisen, hei Suski!)  kannattama uusi aloite tähtäsi jo 2½ vuotta sitten läpi menneen lain kaatamiseen.  Jälleen kerran ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa pyrittiin sabotoimaan pyhään Raamattuun, rakastavan ja armeliaan Jumalan sanaan, vetoamalla.

Tempauksessa oli se hyvä puoli, että jos sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiinkin vuonna 2014 niukalla enemmistöllä, nyt sitä vastaan suunnattu uusi aloite kaatui selvin äänin 120 - 48.

Aito avioliitto-liike löysi perusteet Raamatusta, josta voisi toki löytää perusteet myös orjien pitämiselle tai naisten vaientamiselle seurakunnassa, jos niikseen tulee.  

Tulevien kuntavaalien vaalikoneissa muuten kysytään useampaan kertaan kantaa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, sekä sateenkaari-perheiden adoptio-oikeuteen. Ehdokkaissa tämä on paikoin herättänyt kummastustakin, koska eihän moisista asioista päätetä kunnanvaltuustoissa. Kysymyksen voi siis ymmärtää arvopohjaa mittaavana, sillä kansalaiselle voi olla merkityksellistä ehdokkaan muutkin mielipiteet ja arvot, kuin vain kuntapolitiikkaan liittyvät.

Sen sijaan että lapsen kasvattamisessa nostetaan esille kasvattajien sukupuoli, olisi tarpeen nostaa esille aivan muita seikkoja jotka voivat uhata perheitä ja lasten turvallisuutta ja onnellisuutta.  Perheen päihdeongelmat, perheväkivalta, köyhyys ja syrjäytyminen ovat asioita, jotka varjostavat monen lapsen elämää.   Lastensuojelussa ja perhetyössä tehdään mitä voidaan, mutta niukkojen resurssien läpi voi valahtaa niinkin järkyttäviä ihmiskohtaloita, kuin 8 -vuotiaan Eerikan tapauksessa joitain vuosia sitten.  Osansa tässä tapauksessa saattoi olla myös silkalla huolimattomuudella, niin raskauttavaa kuin sen ääneen lausuminen onkin.

Perhetyön ja lastensuojelun trendi on vahvasti se, että perheitä pyrittäisiin tukemaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta lasten huostaanotoilta ja perheiden rikkomiselta vältyttäisiin.  Huostaanotto on aina kallis ja raskas prosessi, joka jättää jälkiä niin lapseen kuin vanhempiin, eikä se kevyeltä tunnu viranomaisestakaan.  Sen kevyempi muoto, kiireellinen sijoitus, on lyhytkestoinen ja määräaikainen, ja se voi toimia tarpeellisena interventiona perheelle.

Äärimmäisissä tapauksissa, kuten pikku Eerikan kohdalla, huostaanotto olisi ollut tarpeen lapsen hengen pelastamiseksi.  Suurimmassa osassa lastensuojelutapauksia tilanne ei ole näin paha. Kyse voi olla vanhempien päihdeongelmasta, lapsen häiriökäyttäytymisestä jolle ei löydy ilmeistä syytä, koulupinnauksesta, tai vanhempien pelkästä uupumisesta. Näihin pulmiin on mahdollista löytää apua ajoissa, niin että perhe voi jatkaa elämäänsä yhdessä.

Lastensuojelun nimeen liittyviä pelkoja tulisi pyrkiä hälventämään, sillä lastensuojelu-sanakin kuulostaa monelle uhkaavalta peikolta.  Osansa uhkakuvassa on tietysti netissä levinneet kotivideot lasten huostaanotto-tilanteissa. Videoiden kuvaajat eivät koskaan kerro taustoja, millainen tilanne perheessä oikeasti on vallinnut, ennen kuin lapsi on tultu ottamaan väkisin turvaan.

Samalla kun lastensuojelun olisi tehtävä itsestään turvallisemman tuntuinen asiakkaille, se ei saisi olla liian lepsu tai linjaton. Tähänkin ilmiöön törmää, kun kyse on kuitenkin sosiaalityöstä jota tehdään ihmisten arimmalla ja henkilökohtaisella alueella, ja jolla on arsenaalissaan myös voimakeinoja jos muu ei auta.

Lastensuojelun kysymysten äärellä mekkala ”Aidon avioliiton” puolesta näyttäytyy absurdissa valossa.

Kulttuuri, Espoo ja minä

"Kulttuuri palvelee taantumusta, heittää edistyksen liekkeihin kusta,

se on länsimaisen rappion terapiaa, totuus ja taide ovat eripareja

Vallankumous kulttuuriin!"

Näin reklamoi nuori ja vihainen Pelle Miljoona vuonna 1979 biisissään "Vallankumous kulttuuriin". Nyt liki 40 vuotta myöhemmin, kun kulttuurissa on kaikki mahdolliset ja mahdottomat vallankumoukset tehty ja radikaalistakin taiteesta tullut salonkikelpoista, olemme vain sen kysymyksen äärellä, mitä kulttuuria yhteiskunnan tulee rahoittaa ja mikä kulttuuri saa pärjätä omillaan.

Tässä kirjoituksessa kulttuurilla tarkoitetaan siis taidetta, eri taidemuotoja ja luovaa ilmaisua. Espoossa kulttuurin saralla on viime vuosina puhututtanut teatteri, tai lähinnä se minkälaisessa rakennuksessa teatteria tehdään jatkossa.  Revontulentien vanhoissa tiloissa jatketaan ainakin vuoteen 2018, jonka jälkeen uudeksi teatteritaloksi on suunniteltu mm. Kulttuurikeskuksen yhteyteen tulevaa, maan alle rakennettevaa teatteritilaa.

 Ja juuri kun Tapiola on alkanut taas eheytyä metron rakennusmylläkästä. 

Teatteri on toki arvostettava taidemuoto ja Espoon teatterilla on hyvä olla laadukkaat puitteet jatkaa päätehtäväänsä, teatteritaiteen tarjoamista ihmisille. Teatterilla on ns. korkeakulttuurin status, jota joskus pidetään haittana, mutta jonka turvin teatterille voidaan vaatia yhteiskunnan varoja.  Sen status on siis erilainen kuin elokuvateatterien tai populaarimusiikin. 

 Kivenlahtirock ilmoitti facebook-sivullaan tammikuussa 2017, että festivaali jää tauolle epämääräisen pitkäksi ajaksi. Syyksi kerrotaan Espoon kaupungin kulttuurijohdon päätös olla tukematta tapahtumaa vuonna 2017. 

"Tapahtumaa on pyöritetty alusta lähtien isolla sydämmellä ja rakkaudesta elävään musiikkiin", kerrotaan myös. Talkoovoimin pystytetylle festarille kaupungin tuki on ollut tärkeää.

Yksi valtakunnallisesti huomattava rockfestivaali ei olisi liian paljon maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, kun naapurissa Helsingissä järjestetään kesäisin musiikkitapahtumia ja festareita lähes joka viikonlopulle.  Vantaallakin oli legendaarinen Ankkarock,  jonka jättämää aukkoa paikkaa nykyinen Tikkurilafestivaali. 

 Kivenlahtirock pystyi parhaina vuosinaan saamaan esiintyjiksi useita kotimaisia kärkinimiä, monipuolisesti eri genreistä ja ikäluokista. Itselleni ikimuistoinen on ollut mm. kesän 2007 tapahtuma, jolloin Kivenlahdessa biletettiin mm. Apulannan, Stam1nan, PMMP:n ja Pelle Miljoonan tahdissa.   

 2015 festivaali sai Leppävaaran urheilupuistoon edelleen kiinnostavan Boomtown Ratsin, jonka nokkamies Bob Geldof muistetaan menneisyydestä nälänhädän alaisia auttaneena hyväntekijänä. 

Me keski-ikäiset espoolaiset saatamme myös muistaa Kivenlahtirockin alkuajat 90-luvulla, jolloin siellä tehtiin ansiokasta työtä tarjoamalla esiintymismahdollisuus espoolaisille nouseville ja aloitteleville bändeille. Muisteltavaa riittäisi kirjaksi asti, mutta nyt tyydyn vain toteamaan että Kivenlahtirockia tullaan kaipaamaan. 

Voisin itse pitää sen elvyttämistä yhtenä varteenotettavana mahdollisuutena, jos vaikutusvaltaa asiaan minulle suotaisiin. 

 On ymmärrettävää että Kivenlahtirockia ei enää järjestetä Kivenlahdessa luonnon keskellä, mutta Leppävaaran urheilupuisto jonne tapahtuma muutti viimeisinä vuosinaan, on massatapahtumiin soveltuva ja jopa niille tarkoitettu. 

April jazz onneksi järjestetään tulevanakin keväänä Espoon elävän musiikin tarjontaa piristämään.  Toivon sydämessäni, ettei April Jazzia ja Kivenlahtirockia ole jouduttu asettamaan vastakkain Espoon kaupungin päättävissä instansseissa. 

Mitä muuten on sitten se kylddyyri, ja miten ja kenelle sitä Espoossa tarjotaan?  Minusta on erittäin tärkeää, että taiteen tekeminen on kaikkien ulottuvilla, oli kyseessä sitten kellaribändien treenaaminen, runopiirit tai harrastelijateatterit. Itse näen mainitut harrastusmahdollisuudet osana laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, jossa esimerkiksi musiikkiharrastus voi ehkäistä syrjäytymistä, tukea ihmisen mielenterveyttä ja parantaa elämänlaatua.  Lukuisat, ellei lukemattomat, ovat ne tarinat joissa nuori on pelastunut syrjäytymiseltä kitaraan tarttumalla tai rumpuja takomalla.
 Menneinä vuosikymmeninä musiikki joutuu kilpailemaan Suomessa elintilasta urheilun ja liikunnan kanssa. Tätä kilpailua ei enää nykyaikana saa olla, vaan ne molemmat mahtukoot yhteiskuntaamme ja kansalaisten elämään.

 Aloittelevat bändit tarvitsevat treenikämppiä, demostudioita, keikkoja.  Ensinmainittuja Espoossakin kulttuuritoimi on joskus tarjonnut mm. Tuulimäessä ja Kannusillassa, vaikka varsinkin ensinmainitussa bändit olivat jatkuvasti pienellä törmäyskurssilla paikan henkilökunnan kanssa, jonka mielsi tilojen olevan mieluummin vain urheilun ja liikunnan harrastajille.

 Kannusillan demostudiossa allekirjoittaneen bändi sentään purkitti kaksi ensimmäistä omakustannelevyään 90-luvulla.  

Se, miten Espoon kulttuuritoimi tänä päivänä, vuonna 2017, tukee aloittelevia bändejä ja nuorten musiikkiharrastusta, ei ole tiedossani.  Ottaisin mielelläni vastaan valaisua asiaan. 

Eräs yhtye viime vuosituhannen lopussa Tuulimäen treenikämpässä, jota vuokrasi Espoon kultturitoimi.

Mitä se on se osallisuus?

Having, belonging, acting. Nämä ovat osallisuuden kolme perustaa THL:n sivulla kuvattuna. Having tarkoittaa riittävää toimeentuloa, perusturvaa ja turvallisuutta, belonging puolestaan kuulumista johonkin, yhteisyyttä. Ihmiselle on tärkeää tuntea kuuluvuutta yhteiskuntaan tai omaan yhteisöön. Se on siis ulkopuolisuuden ja vastentahtoisen yksinäisyyden ja eristäytymisen vastakohta. Acting on toimimista, päätösvaltaa omassa elämässä, aktiivisuutta. Se voi olla ansiotyössä käymistä, mutta myös paljon muuta. Kansalaistoiminta, järjestötoiminta ja harrastukset ovat myös tätä toimijuutta, ja näiden merkitys voi olla erityisen tärkeä vaikkapa työelämästä ulos joutuneelle.

Pohdin itse taannoin osallisuuden käsitettä, kun päätin ottaa syrjäytymisen ehkäisyn ja osallisuuden vaaliteemoikseni. Omalla näppituntumalla määrittelin osallisuuden omalla kotisivullani tähän tapaan:

'Osallisuus on ihmisen mahdollisuutta olla aktiivinen toimija omassa elämässään, vaikuttaa omaan elämäänsä ja elää mielekästä hyvää elämää. Mahdollisuus sivistykseen, itsensä kehittämiseen, koulutukseen, kansalaistoimintaan ja harrastuksiin kuuluu kaikenikäisille. Demokratiassa kansalaiselle kuuluu oikeus olla yhteydessä päättäjiin, ja saada perusteluja yhteiskunnallisiin päätöksiin. Tämä oikeus on oltava olemassa muulloinkin kuin vaalien alla.'

Osallisuus on siis monitahoisempi, ja tietyllä tapaa syvempi käsite kuin vain toimeentulo ja perustarpeiden turvaaminen, mutta ne ovat osa perustaa jolle osallisuus rakentuu. Toki ihminen voi tuntea yhteisöllisyyttä ja kuuluvuutta (belonging) leipäjonossakin, ja samojen ongelmien kanssa elävien ihmisten välillle syntyy vertaisuuden tunne. Siihenhän vertaistukikikin perustuu. Myönteisessä vertais-yhteisöllisyydessä pyritään kuitenkin poistamaan tai helpottamaan ongelmaa: AA-ryhmässä pidetään yhdessä korkki kiinni, leipäjonossa yhdessä olemalla saadaan sentään vatsa täyteen.

Yhteiskunta ei voi kuitenkaan sysätä perusongelmien hoitamista vain vertaistoimijoille, kolmannen sektorin auttamisjärjestöille tai edes kirkolle, vaan syrjäytymisen ehkäisy ja ammattiavun tarjoaminen elämän ongelmissa ovat hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuuksia. Samalla on pyrittävä siihen, että 'having':in lisäksi saadaan se 'acting', josta yleensä seuraa myös 'belonging'.

Osallisuus on sosiaalialalla toimiville tuttu sana, mutta muille ihmisille sen tarkoitus ei ehkä ole ihan selvä. Eikä se itsestäänselvyys ole aina sosiaali- ja terveysalallakaan. Kun kerroin viime syksynä työtoverille teemoistani, hän kysyi: mitä se osallisuus tarkoittaa? Pakko myöntää, että vastaus ei tullut minulta vielä siinä vaiheessa kuin apteekin hyllyltä, vaan jouduin muotoilemaan vastausta pitkään ja hartaasti, monen “niinku” -sanan kanssa.

Länsiväylä -lehden toimittaja Tiina Örn kirjoittaa otsikolla “Ehdokkaaksi aikova, mieti vielä kerran”:
“Ehdokkaaksi soveltuu vain ihminen, jolla on rohkeutta vastata kysymykseen: Jos on pakko valita julkisten palveluiden karsimisen ja veroäyrin korottamisen välillä, kumman valitset? Se on peruskysymys, joka kertoo ehdokkaan paikan janalla vasen-oikea.”

Tämä kysymys on erityisen helppo matalan veroäyrin Espoossa ja vihreänä ehdokkaana, ja uskallan sanoa omaavani rohkeutta vastata tähän kysymykseen. Sijoittunen sen perusteella myös kohtalaisen vasemmalle, vaikka omaan toisaalta jossain määrin myös (rasismin vastaisia) sinivalkoisia arvoja, ja uskon työnteon, yrittämisen ja yritteliäisyyden, sekä opiskelun tärkeyteen.

Kaikilla ei valitettavasti ole mahdollisuutta tai edellytyksiä työllistyä heti paikalla, tai lähteä opiskelemaan ja ryhtyä oman onnensa sepäksi leipäjonossa palellessa. Osallisuus kuuluu kuitenkin myös heille.

    Leipäjonossa on tunnelmaa.