Lähihoitamaan

Lupaan lähihoitajana tehdä työtäni ihmisyyttä kunnioittaen ja salassapitovelvollisuuteni muistaen.
Lupaan toimia hyvän elämän edistämiseksi sekä terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Lupaan tukea ihmisen kasvua ja kehitystä, edesauttaa toimintakyvyn ylläpitämistä, ennaltaehkäistä syrjäytymistä, edistää terveyttä, hoitaa sairaita, lievittää inhimillistä kärsimystä, ja saattaa hyvään kuolemaan.
Lupaan vaikuttaa sosiaali- ja terveysalan sekä työyhteisöni ja oman ammattini kehittämiseen.

Näin kuuluu lähihoitajan lupaus, joka tunnetaan myös lähihoitajan valana, ja jonka tähän ammattiin valmistuvat lausuvat ääneen valmistumisjuhlassaan.

Lähihoitajan ammatti ja koulutus eivät ole viime vuosina olleet julkisuudessa kovinkaan hyvässä valossa. Media on kertonut huolestuttavia tietoja hoitotyöhön soveltumattomien ihmisten lisääntyvästä määrästä alalla,  vaarantuneesta potilasturvallisuudesta sekä päihdeongelmaisista hoitajista, jotka varastelevat lääkkeitä työpaikoiltaan.
 Kotihoitoa kritisoidaan ja moititaan vanhusten laiminlyönneistä, ja erityisesti juuri kotihoito toimii hyvin lähihoitajavetoisesti, ja nykyisin myös pitkälle keikkatyöläisten varassa.

Valvira ja ammattiliitto Super ovat myös huomauttaneet, ettei lähihoitajan koulutusta saisi käyttää kuntouttamiskeinona esim. päihde- tai mielenterveyskuntoutujille.

Lähihoitajan tutkinto on pidemmältä nimeltään sosiaali- ja terveysalan perustutkinto. Se perustettiin 1990-luvulla, jolloin sen alle yhdistyi useita vanhempia ammattinimikkeitä, kuten perushoitaja, apuhoitaja, mielisairaanhoitaja ja muutama muu.
 Työkenttä on siis laaja. Lähihoitaja saattaa työskennellä vanhustenhoidossa, hoivapalveluissa, päiväkodissa, sairaalassa, päihdehuollossa tai mielenterveystyössä.  On selvää että työ on sekä ihmisläheistä että vastuullista. Lähihoitajan on kyettävä kestämään stressiä ja painetta työssään, ja tekemään paineen allakin työnsä hyvin.  Lähihoitaja saattaa myös toteuttaa potilaan tai asiakkaan lääkehoitoa,  eli tehtävää jossa ei ole erehdyksille sijaa, niin inhimillistä kuin erehtyminen onkin.
 Kaiken tämän lisäksi on omattava vuorovaikutustaitoa, ihmisen kohtaamisen taitoa ja empatiaa.


Olen itse yhdeltä ammatiltani lähihoitaja. Myöhemmin jatkoin opintoja amk:ssa sosionomiksi.
Nyt olen potilasturvallisuuden lisäksi huolissani lähihoitajan ammatin arvostuksesta ja sen kunniasta.  Lähihoitajan ammatin tulisi olla edelleen sellainen, että siinä toimiva ihminen voi tuntea ammattiylpeyttä joka myös kannustaa tekemään työn mahdollisimman hyvin.   Missään nimessä en sano, etteikö ammattiin saisi hakeutua ihmisiä joilla on oma kokemus vaikkapa päihderiippuvuudesta tai mielenterveyden ongelmista.  Päinvastoin;  omakokemuksellisuus voi olla suuri voimavara ja tärkeä tekijä omassa työssä ja ammattitaidossa.  Erityisesti päihdetyöhön hakeutuu runsaasti ihmisiä, joita päihdeongelmat ovat koskettaneet henkilökohtaiesti.  Näin pitääkin olla.
 Mutta samalla on oltava tarkka siitä, että ihminen on toipumisessaan jo tarpeeksi pitkällä, niin että hän on valmis vastuulliseen työhön ja auttamaan muita ammatissaan.  Ammatillisuus tarkoittaa myös sitä, että näköala avartuu näkemään asiakkaan tai potilaan tilanteen ja näkökulman, eikä ammattilainen ole työssään terapioiimassa itseään.


27.1.2017 Yle uutisoi otsikolla:  Alalle soveltumattomat halutaan ulos lähihoitajakoulutuksesta – ”Otetaan vain kaikki sisään, kyllä Valvira siivoaa jäljet”.  Uutinen löytyy osoitteesta http://yle.fi/uutiset/3-9412759

Tilanne on hälyttävä, jos ammattioppilaitokset alkavat noudattaa linjaa, jossa kouluun vain haalitaan mahdollisimman paljon oppilaita,  ja soveltuvuuden tutkinta ja opetuksen laatu jäävät toissijaiseksi.
 Espoossa meillä on perinteisesti ollut laadukas ammattikoulutus myös hoitoalalle. Entinen ETSO eli Espoon Terveys- ja sosiaalialan oppilaitos, ja nykyiset Omnian Ammattiopisto ja Aikuisopisto ovat suuria, ja hyvämaineisia oppilaitoksia.

Kun itse hakeuduin Omnian Aikuisopistoon lähihoitajakoulutukseen viime vuosikymmenellä, käytössä oli vielä kaksipäiväinen soveltuvuuden arviointi-tilaisuus.  Siihen ei sisältynyt varsinaista pääsykoetta, vaan ryhmäkeskusteluja, tehtäviä ja opettajien haastattelu.  En muista tarkkaan hakijoiden lukumäärää, mutta meitä oli useita kymmeniä,  joista opinnot aloitti lopulta noin 20 aikuisopiskelijan ryhmä.
Nykyisin kynnystä opintoihin on tiettävästi laskettu huimasti, eikä kynnys minun aikananikaan ollut kovin korkea.

Aikuisopintojen mahdollisuus on minulle tärkeä teema. Ihmisellä tulee olla mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin myös aikuisena ja vaikkapa keski-ikäisenä.  Hoitoala vetää, koska työnäkymät ovat hyvät ja alalle tarvitaan työvoimaa.
 Samalla emme kuitenkaan saa tinkiä opetuksen laadusta, tai siitä että oppilasvalinnoissa noudatetaan soveltuvuuskriteerejä.

Paljon vastuuta jää työssä oppimisen varaan. Lähihoitajan tutkinto on näyttötutkinto, joka toteutetaan käytännön työssä oikeiden asiakkaiden tai potilaiden parissa.  Näyttötilaisuuksia edeltää yleensä 4 - 7 viikon harjoittelujakso kyseisessä työympäristössä, erikseen valitun työntekijän toimiessa ohjaajana.

Paljon vastuuta jää työelämän ammattilaisille, jotka ohjaavat opiskelijoiden harjoitteluja ja arvioviat näyttöjä.  Meidän on joskus oltava tarpeeksi vaativia, ettemme päästä läpi opiskelijoita jotka eivät selvästikään vielä suoriutuisi täysipainoisesti ammatissa.
 Tämä ei ole helppoa.  Harvalla harjoittelun ohjaajalla tai näytön arvioijalla on sydäntä reputtaa innokas opiskelija,  jonka silmät alkavat kostua ja alahuuli väpättää jos näytön loppuarvioinnissa tarjotaan "hylsyä" ja haastetaan opiskelemaan lisää tai reflektoimaan uudelleen omia valmiuksia alalle.
 Kuitenkin: jos päästämme vastuulliseen ammattiin täysin sille soveltumattoman tai epäkypsän ihmisen, teemme karhunpalveluksen sekä hänelle itselleen, hänen asiakkailleen, sekä koko ammattiryhmälle.

Minulla itselläni on ilo ja kunnia toimia parin viikon kuluttua erään lähihoitaja-opiskelijan näytön arvioijana. Onneksi hän vaikuttaa alalle hyvin soveltuvalta, ja ammatillisia valmiuksia omaavalta. 

Länsimetro - I want to believe!

Tammikuussa 2017 osallistuin kahteen vihreiden järjestämään keskustelutilaisuuteen, joiden aiheena oli julkinen liikenne ja sen uudistukset, mukaan lukien tietysti Länsimetro. Molemmissa tapahtumissa oli mukana Länsimetro Oy:n hallituksen edustaja, Lauttasaaren tapahtumassa Pekka Sauri ja Espoon Isossa Omenassa Jyrki Kasvi. Metron tragikoomisista käänteistä on kirjoitettu monia kärkeviä ja kriittisiä kannanottoja, jotka ovat osuneet oikeaankin, mutta ehkäpä on aika taas antaa tilaa myös optimismille.

Uusi Länsimetro Oy:n hallituksen johtaja Pekka Sauri vaikutti 12.1. Lauttasaaren kirkolla hieman voipuneelta, mutta varovaisen optimistiselta. Ennen hänen saapumistaan paikalle suoraan Länsimetro Oy:n hallituksen kokouksesta, olivat Lauttasaaren asukasyhdistyksen jäsenet antaneet tiukkaa kritiikkiä matkalippujen vyöhykeuudistuksesta sekä Lauttasaaren bussilinjojen karsimisesta metron vuoksi. Vyöhykeuudistushan jakaa pääkaupunkiseudun kolmeen vyöhykkeeseen, ja matkalippuihin sisältyy minimissään kaksi vyöhykettä. Kahden vyöhykkeen lippu korvaa entisen kunnan sisäisen lipun, ollen "maltillisesti" kalliimpi.  Kuntarajan ylittäminen tulee kuitenkin lyhyellä matkalla (esim. Kampista Matinkylään) edullisemmaksi kuin ennen, ja kolmen vyöhykkeen lippu puolestaan vastaa nykyistä seutulippua.
 Uudistuksessa on siis puolensa ja puolensa.

Mutta entäs sitten se metro, joka viime vuoden loppupuolella vääntyi jo vitsiksi asti? Moniko muistaa niitä vaikeuksia joita Helsingin metrolla oli alkuvaiheissaan? Niin, ei kovin moni. Ainakaan minä en, johtuen kai siitäkin että asuin 80-luvun puolivälissä vielä Imatralla ja minua kiinnosti enemmän mopo. Joka tapauksessa julkinen liikenne on tullut minulle elämäni aikana tärkeäksi asiaksi, ja olen ollut julkisen liikenteen käyttäjä suurimman osan elämääni, vaikka minulla on ajokortti.

Nykyisessä Helsingin metrossa matkustaessa harvemmin tulee mieleen ajatus, että ompas tämä huono ja turha liikenneväline, miksiköhän tämäkin piti rakentaa.

Länsimetroon liittyvä optimistinen ajatus on se, että kun se lopulta alkaa liikennoimään sujuvasti,  viime aikojen vaikeudet unohtuvat nopeasti. Ihmiset saattavat jopa todeta helpotuksekseen, että hyvähän tästä tuli. Uutisartikkelit kertovat uusien metroasemien ylettömästä prameudesta ja moderniudesta, ja toki voidaan myös herättää kysymys että olisiko vähempikin hifistely riittänyt.

Tammikuussa kuultujen veikkausten mukaan metro saattaa hyvässä lykyssä alkaa liikennöidä Kampista Tapiolaan jo huhtikuussa, ja Matinkylään asti kesäkuussa.
 Tai kuten Jyrki Kasvi  pohdiskeli: "vappujuomia sillä ei vielä ehkä haeta, mutta juhannusjuomat jo mahdollisesti".

Mitään ei ole kuitenkaan varmistunut vielä, ja tätä kirjoittaessani Länsimetro Oy:n hallituksen seuraava kokous 31.1. on vielä edessäpäin. Aikataulu saanee siinä lisää valaistusta.
Toki paljon jossiteltavaa jää. Olisiko monien vihreiden kannattama pikaraitiotie ollut sittenkin parempi? Millainen lasku metrosta vielä espoolaisille lankeaa?  Tämän vuoden Espoon budjettiinhan metro ei vielä vaikuttanut, mutta maksettavaksi se kaikki joskus tulee.

Se on kuitenkin selvää, että jonkin lainen raideliikenne tarvittiin myös eteläiseen Espooseen.  Keski-Espoollakin on junaratansa.  Jokainen työmatkojaan bussilla Länsiväylää pitkin taittava saa tuntea joka aamu ja iltapäivä nahoissaan, ettei bussiliikenne enää meinaa riittää kasvaville matkustajamäärille. Bussien määrän lisääminen puolestaan johtaa hankaliin ruuhkiin ja sumppuihin etenkin Kampissa.

 Suur-Matinkylän alueella asuu noin 40 000 espoolaista, suur-Espoonlahden alueella noin 54 000. Jos Espoonlahti olisi itsenäinen kaupunki, se olisi asukasluvultaan Mikkelin kokoinen, ja tuplasti suurempi kuin allekirjoittaneen lapsuudenkaupunki Imatra.

Espoon asukasluku kasvaa tasaisesti. Julkisen liikenteen kehittäminen ja sen pitäminen toimivana, houkuttelevana yksityisautoilun sijaan, ja myös edullisena sekä kunnalle että kuntalaisille ovat tärkeitä asioita nyt ja tulevaisuudessa.

Ai niin ja onhan sitten vielä ne pyörätiet.....

Pekka Sauri Lauttasaaren vihreiden keskustelutilaisuudessa 12.1.

Setämiesten politiikka

Kesällä 2016 laitoin hetken mielijohteesta allekirjoitukseni uuden Feministisen puolueen kannattajalistaan. Puolueen arvoihin näytti kuuluvan tasa-arvo ja ihmisoikeudet, jotka kuuluvat myös omiin ja oman puolueeni eli Vihreiden arvoihin. Kannattamisen arvoinen asia siis, ja mainittuja arvoja vaalivat ovat aina tervetulleita politiikkaan.

Feministisen puolueen alku näyttää sujuneen suunnitelmien mukaan, sillä juuri äsken se on hyväksytty puoluerekisteriin ja se voi asettaa ehdokkaita tuleviin kuntavaaleihin. Toivotan onnea ja menestystä. Perjantaina 13. tammikuuta olin kuunteluoppilaana  Helsingin Kirjasto 10:ssa, jossa Vasemmistolinkki järjesti keskustelutilaisuuden otsikolla "Feminismiä kuntapolitiikkaan". Keskustelemassa paikalla olivat Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, Vasemmistoliiton Veronika Honkasalo ja organisaatiotutkija Hertta Vuorenmaa.

Tasa-arvo, ja puheenvuoroissa myös mainittu osallisuus ja syrjimättömyys ovat päämääränä äärettömän tärkeitä asioita.  Nehän sattuvat kuulumaan myös allekirjoittaneen vaaliteemoihin.  Samalla puheenvuorot aiheuttivat minulle paikoitellen vaivautuneen olon. Ankaraa syytöstä saivat politiikassa valtaa pitävät "setämiehet",  keski-ikäiset, valkoihoiset ja heteroseksuaaliset.  Koska tunnen kuuluvani täysin mainittuun syytettynä olleeseen ryhmään,  aloin miettiäkin samalla kaikkia leimoja joita minuunkin voi iskeä sukupuoleni perusteella.

Minun mielestäni sukupuoli ei tee kenestäkään vähempiarvoisempaa, saati pahempaa ihmistä tai poliitikkoa.  Sitä ei tee myöskään ikä, ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen. On hämmentävää joutua yllättäen vastakkain ajatuksen kanssa, että näillä asioilla olisi jokin merkitys, tai ne määrittelisivät ihmisen asemaa vaikkapa politiikassa.
 Itse olen elämäni aikana äänestänyt eri vaaleissa niin miehiä kuin naisiakin, tummaihoisia ja valkoihoisia, hetero- ja homoseksuaaleja,  mutta pitänyt kuitenkin kyseisiä ominaisuuksia täysin toisarvoisena sen suhteen, millainen ihminen on, millainen ehdokas hän on ja millaista politiikkaa hän ajaa. Moisten seikkojen asettaminen kriteeriksi ehdokkaan valinnassa on minulle vierasta, joskin ymmärrän että jotkut näilläkin kriteerein ehdokkaan valitsevat.

Kirjasto 10:ssä kuultiin puheenvuoroja, joiden mukaan politiikka on "valkoisten keski-ikäisten setämiesten" dominoimaa, heidän hyvä veli-verkostojensa täyttämää ja naisia sortavaa. Kuultiin myös, että nuorten naisten on vaikea lähteä mukaan ehdokkaaksi. Vihreältä näkökannalta tämä kuulosti ällistyttävältä, kun ajattelen vaikkapa naisten ja nimenomaan nuorten naisten määrää omassa puolueessani. Olen ollut huomaavinani vahvaa naisten panosta myös muissa puolueissa, kuten vaikkapa Kokoomuksessa.

Helsingin kunnanvaltuustossa esiintyy kuuleman mukaan suoranaista machoilua (tietysti joku keski-ikäinen äijä!). Kokouksia uhataan venyttää tieten tahtoen aamuyöhön asti, vaikka tiedetään että nuorempien naispuolisten valtuutettujen pitäisi päästä kotiinkin joskus lastensa luo.  Valtuustotyössähän on mahdollista kuitenkin saada lapselle hoito myös illaksi, mutta ei välttämättä aamuyöhön asti.
 Itseänikin hieman huolestuttaa ajatus aamuyöhön asti venyvistä valtuuston istunnoista. Minulla ei tosin ole lapsia, mutta tässä iässä kun ei jaksa valvoa kovin myöhään. Ehkä kuitenkin yritän.

Mieleeni muistui viime syksynä, miesten viikolla, Espoossa järjestetty tasa-arvon keskusteluilta, jossa paikalla oli miespuolinen edustaja kaikista Espoon valtuuston puolueista. Vihreiden Jyrki Kasvi  lausui tapahtumassa jotakuinkin niin, että tasa-arvon pitäisi olla niin itsestäänselvää ettei siitä tarvitsisi edes suuremmin keskustella. Olen vahvasti samaa mieltä.

Mutta koska tosiasia on, ettei tasa-arvo täysin toteudu eikä ole itsestäänselvyys, keskustelua ja aktiivista toimintaa tarvitaan. Mielestäni kuitenkin naisten suusta tulevat "setämies" -kommentit ovat sukupuolittavia ja alentavia siinä kuin miesten suusta tulevat sovinistiset kommentitkin.

Osuva kommentti kuultiin myös "Feminismiä kuntapolitiikkaan" -tilaisuuden yleisöstä. Eräs naispuolinen kuulija ihmetteli, miten pelkkä naiseus voisi olla kriteeri oman ehdokkaan valinnssa, jos ajatellaan että tuloksena valtuustossa olisi vaikkapa 50 Margaret Thatcheria?
 Niimpä. Tai 50 naispuolista rasistia, joita myös politiikassamme on mukana.

On tietysti ilmiselvää sekin, että etuoikeutetussa asemassa oleva, vaikkapa valkoihoinen mies, ei välttämättä kertakaikkiaan huomaa epätasa-arvoisia tai syrjiviä asenteita tai rakenteita yhteiskunnassa, koska ei tunne niitä omissa nahoissaan.

Joka tapauksessa olemme ihmisiä kaikki, sukupuolesta, ihonväristä, iästä ja seksuaalisuudesta riippumatta. Näin ollen ihmisarvo, joka on tasa-arvon edellytys, kuuluu myös kaikille.

Onnea ja menestystä Feministiselle puolueelle.

                                   Feminismiä kuntapolitiikkaan keskustelutilaisuus 13.1.2017.

Brave new world

"Uusi uljas maailma" oli Aldous Huxleyn vuonna 1932 julkaistu tieteisromaani, jossa oli yhteisiä piirteitä Orwellin "1984":n kanssa. Vähintään se, että kyseessä oli tulevaisuudenkuvaus, dystopia, jonka voi nähdä joiltain osin osuneen oikeaan ennustuksissaan. Toisin kuin Orwellilla, Huxleyn näkemä uhka ei liity militaristiseen totalitärismiin vaan kaiken tuotteistamiseen; jopa ihmisen itsensä.

Mutta minkälainen maailma meillä olikaan nyt, yli 80 vuotta myöhemmin. 2016 oli Donald Trumpin, brexitin, pakolaisuuden, terrorismin ja napajäätiköiden sulamisen vuosi.  Fidel Castro sanoi lopullisesti adios amigos,  Vladimir Putin vaikutti piirun verran sovinnollisemmalta kuin joskus aiemmin, Yhdysvalloissa vähemmän ääniä saanut presidentti perinteisesti voitti.

Trumpilainen maailmankuva

Suomessa alkuvuonna ilahdutti nuorten jääkiekko, hallituksen toiminta puolestaan vähintäinkin hämmensi silloin kun ei närästänyt. Helsinkiin meinasi tulla Guggenheim, Espooseen metro. Viimeksi mainittu toivottavasti tuleekin pian, sen verran savottaan on investoitu. Espoossa onnistuttiin säilyttämään tasa-arvoinen päivähoito-oikeus, sekä torjuttiin kouluihin ja päiväkoteihin kohdistetut leikkaukset. Kunnanvaltuustossa keskusteltiin myös veneilystä ja niinkin tärkeästä asiasta kuin kunnanvaltuutettujen pukeutumisesta. 

Suurimpia uutisaiheita on sen verran käsitelty vuosikatsauksissa, kolumneissa ja ajankohtaisohjelmissa, että minä en kirjoita niistä tähän enää enempää. Eräät menneenä vuonna esiin nousseet aiheet, kuten katuväkivalta, uusnatsit ja muut ääriliikkeet, sananvapaus ja sote, ansaitsevat puolestaan jo omat kirjoitelmansa ja bloginsa, joten palaan asiaan niistä hyvinkin pian.

Tätä kirjoittaessani vuotta 2017 on eletty viisi päivää. Suomessa edetään kohti kunnallisvaaleja, maailma yrittää orientoitua Valkoisen talon uuden isännän presidenttikauteen.

Lähivuodet näyttävät myös kotikaupungissani Espoossa ja pääkaupunkiseudulla sen, millaisiksi suuret uudistukset muodostuvat.  Mihin vie sote? Alkaako talous jälleen kääntyä nousuun myös Suomessa huolimatta siitä että uutta Nokiaa ei ole sateentekijäksi ilmaantunut? Joka tapauksessa me tarvitsemme toimivat ja kaikkien saatavilla olevat sosiaali- ja terveyspalvelut jatkossakin, samoin tarvitsemme mahdollisuuden opiskella, sivistyä ja kehittää itseämme missä elämänvaiheessa tahansa.
 Luonto selviytyy jollain tavalla aina, ja elämä jatkuu jossain muodoissa maailmassa aina. Eri asia on, millaiset edellytykset ihmiskunta luo omalle säilymiselleen tällä planeetalla, ja millaista tulevien sukupolvien elämä tulee täällä olemaan. Eräs nuori, naispuolinen kokoomuspoliitikko kirjoitti, että meidän pitäisi jättää maailma aina hieman parempana jälkipolville, kuin mitä se oli meidän syntyessämme siihen. Tästä asiasta on kyseisen nuor-konservatiivin kanssa helppo olla samaa mieltä. Meidän on löydettävä yli puoluerajojen yhteisiä päämääriä, vaikka keinoista jouduttaisiin neuvottelemaan pitkään. Sitähän demokratia ja parlamentarismi on.

Usko ja luottamus siihen, että me voimme vaikuttaa tähän yhteiskuntaan ja maailmaan jossa elämme, kannattaa säilyttää.  Sillä ilman sitä olemme menettäneet pelin.
 Universaaleista ja globaaleista asioista kannattaa katse välillä kiinnittää myös lähelle. Vanhan sanonnan mukaan "revolution begins at home". Think global, act local, sanoo puolestaan toinen viisaus. Olet sitten espoolainen, stadilainen, hesalainen, kuopiolainen, imatralainen tai laihialainen, sinun omassa kotikaupungissasi tai omilla kotikulmillasi on varmasti jotain jonka haluat säilyttää, tai jota täytyy parantaa, tai pistää uusiksi kokonaan. Et voi ehkä tehdä sitä ihan yksin, mutta yhdessä me kenties voimme.

Huxleyn romaani "Brave new world" lainasi ironisen nimensä W. Shakespearen tekstistä näytelmässä "Myrsky" joten mikäpä olisi komeampaa minullekaan kuin päättää tämä vuoden ensimmäinen blogikirjoitukseni Shakespeare-sitaattiin (suomentanut P. Cajander):

"Ihme, kumma! Kuink ihania olennoita täällä nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi maailma, joss' ompi tuollaista kansaa!"