Muutto

Hyvät lukijat, kansalaiset, ystävät ja toverit.

 Blogini on muuttanut osoitteeseen http://tonituomanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Tällä hetkellä en pidä tarpeellisena jakaa samoja blogitekstejäni useaan osoitteeseen, joten käytän toistaiseksi vain tuota Uusi Suomen blogipalvelua.
 Mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa: Uusi Suomen? Uuden Suomen?  UusiSuomin?

Minut tavoittaa nimelläni myös facebookista ja twitteristä, ja sähköpostitse osoitteesta toni.tuomanen@gmail.com


Toivotan kaikelle kansalle iloista, rauhallista, tunnelmallista ja optimiistista loppuvuotta, pikkujouluaikaa ja Suomi100-juhlaa!

Kumartaen:

Toni Tuomanen

Vaaliteltat kasaan ja tositoimiin

Tai ei ihan vielä, mutta heti sunnuntaina 9.4. mämmin nauttimisen, virpomisen ja äänestämisen jälkeen.  Sunnuntai-iltana juhlitaan myös vaalivoittoa. Tai vaikkei voittoa tulisikaan,  niin juhlitaan silti. Minulla, ensi kertaa mukana olleella, päälimmäinen tunne on varmasti helpotuksensekainen haikeus, kävi vaaleissa miten kävi, oli oma äänisaalis sitten 300, 30 tai 3 ääntä.
 Onneksi uudellekaan tulokkaalle vaalipäivän ilta, tuloslaskennan seuraamisineen ja valvojaisineen, ei ole loppu, vaan se voi olla alku.  Alku pitkäjänteiselle toiminnalle politikassa, omassa puolueessa, omassa paikallisyhdistyksessä, lautakunnissa, demokratian parissa.  Ja sitten tulee taas uudet vaalit, ja sitä seuraavat.
 Uskon että maailmaa voi muuttaa paremmaksi demokratian ja parlamentarismin keinoin. Ellen uskoisi niin, en olisi mukana.

Tositoimilla tarkoitan vaalien jälkeistä aikaa. Sitä aikaa, kun meidän on käärittävä hihat ja alettava lunastaa vaalikentillä antamiamme lupauksia. Liiat lupaukset voivat kosahtaa pahasti omaan nilkkaan, se nähtiin hallituspuolueiden taannoisessa "koulutuslupauksessa".
 Totuus ja lupausten pitäminen ei saisi olla liian "vaihtoehtoista" nykypolitiikassakaan. Meidän on alettava arvostaa totuutta, ja todettava että mitään "vaihtoehtoisia totuuksia" ei ole olemassakaan.
Tästä kirjoitti ansiokkaan kolumnin professori Kari Enqvist otsikolla "Hyvästi tontut, tervetuloa tiede".    http://yle.fi/uutiset/3-9544273

Enqvist lienee ensisijaisesti puolueeton tiedemies eikä poliittinen kirjoittaja, vaikka toteaakin terävään sävyynsä että tontut ovat tehneet paluun, ja hallitsevat maailmaa USAsta Turkkiin.

Mutta palataampa kotimaan asioihin, ja kuntavaaleihin.  Vaalikampanjoiden aikaa leimasi myös Suomessa kuohunta, etenkin Helsingissä.  Turvapaikanhakijoiden leiri, vihanlietsonta heitä kohtaan, palautuslento viime päivien palautuslennot Afganistaniin.
 Kaiken tämän jälkeen eräs puolue ratsastaa suurmoskeijan vastustamisella.   Retoriikassa toistuu mitä halutaan estää ja mitä vastustaa, mutta mitä hyvää tarjotaan?

Nouseeko kansalaisten yhteinen hyvä, vaikka suurmoskeijaa ei tulisi?  Koheneeko köyhien asema, paraneeko sosiaali- ja terveyspalvelut, edistyykö rauha ja hyvinvointi?    Lohduttaako nälkää näkevää opiskelijaa se, että eipä tullut suurmoskeijaa. (oho, taas palasimme koulutuslupaukseen)

Itse olen uskonnoton,  joten tarkastelen keskustelua uskonnollisista asioista ja uskontojen harjoituspaikoista melko neutraalisti.  Arvoihini kuuluu ihmisoikeuksien vaaliminen, ja uskonnonvapaus kuuluu ihmisoikeuksiin.  Jokaisella on oikeus harjoittaa haluamaansa uskontoa, tai olla noudattamatta mitään uskontoa jos ei halua.
 Uskonnon varjolla ei tietenkään saa alistaa ja vahingoittaa muita, vaikka  niin on tehty kaikkien uskontojen varjolla joskus, ja tehdään jossain edelleen.  Valitettavasti.

Lopuksi, tässä viimeisessä blogikirjoituksessani ennen vaaleja,  on aika tiivistää pari mietettä vaalikampanjasta.  Vihreiden riveissä oli hyvä tehdä kampanjaa, ja uskoa yhteiseen asiaamme.  Yksilöinä saamme olla montaa mieltä eri asioista puolueen sisälläkin, mutta vaaliohjelmamme on yhteinen.   Se löytyy esim. täältä:  https://www.vihreat.fi/vaaliohjelma2017

Gallupit ovat lupailleet meille menestystä, mutta tätä kirjoittaessa suurin osa äänistä on vielä antamatta. Ne annetaan vasta sunnuntaina 9.4.

Mieliinjäävintä kampanjassamme on ollut puolueen oma yhteishenki,  toisten tukeminen, yhdessä tekemisen ilo.  Samoin myös kansalaisilta saatu palaute turuilla ja toreilla, kaduilla ja kauppakeskuksissa, on ollut posiitivista.  Tästä on hyvä lähteä eteenpäin, ja alkaa kohta jo valmistautua vaalien jälkeiseen työhön.

Omalla kohdallani olen iloinen että olen ollut mukana, vaikkei oma henkilökohtainen äänisaalis suuren suuri olisikaan.  Yhteinen menestyksemme on tärkeää, ja  samoin yhteinen tulevaisuutemme.

Ja yhteisellä tulevaisuudella en tarkoitakaan nyt pelkästään Vihreiden tulevaisuutta, vaan meidän kaikkien suomalaisten ja Suomen tulevaisuutta.  Ja ehkäpä  koko maailman tulevaisuutta.

 

Espoon kuntavaaliehdokkaita kauppakeskus Sellossa 1.4.: Marika Visakova, Rauli Virtanen, Toni Tuoman, Mari Anthoni, Ekim Özdemir.

Vanhustenhoito nyt

Vanhustenhoidon ja ikääntyneiden palveluiden tilanne tuntuvat olleen yllättävän vähän esillä julkisessa keskustelussa viime aikoina, ottaen huomioon lähestyvät vaalit. Toki joitakin tarpeellisia avauksia on tehty: avattu muun muassa Ylen "Vanhusvahti", sekä sijoitettu vaalikoneisiin muutama kysymys vanhustenhoitoon ja kotihoitoon liittyen.  Itselläni on mielikuva, että vanhustenhoidon tilanne mainittiin useammin erään ns. "maahanmuuttokriittisen" oppositio-puolueen kannanotoissa vuosia sitten, jolloin se yleensä asetettiin vastakkain pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ottamisen kanssa.
 No, sitten vuonna 2015 kyseinen maahanmuuttokriittinen puolue pääsi (joutui?) hallitusvastuuseen,  ja kannanotot vanhustenhoidosta näyttävät siltä suunnalta vähentyneen, tai sitten en vain ole huomannut niitä.


Vuosina 2013 - 2015 voimaan tuli asteittain myös uusi vannhuspalvelulaki, jonka tarkoitus on turvata hyvä vanhuus kaikille kansalaisille. Lain toteutus jäi kuntien harteille, ja kuntien tilanne ja resurssit ovat hyvin erilaisia. Kuten muissakin hyvää tarkoittavissa laeissa (esim. päihdehuoltolaki) laki on virallisesti sama koko maassa, mutta sen toteutus vaihtelee kunnittain.

Oman kotikuntani Espoon vanhustenhoidon tila on valottunut minulle oman ammattini ja työni kautta. Olen työskennellyt lähihoitajana Espoon kaupungin kotihoidossa vuosina 2010 - 2011, ja viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt samoissa palveluissa keikkatöitä Seuren kautta.
 Tilanne ei Espoossa ole paha, mutta parannettavaa riittää varmasti täälläkin. Itselleni ensimmäisena silmään pistävä piirre on huomattava sijaisten tarve. Keikkalaisen kannalta tilanne on tietysti edullinen kun keikkoja on runsaasti tarjolla, mutta samalla se tuo haasteita.  Työntekijän jatkuva vaihtuminen ja ainainen ns. vieraan ihmisen tuleminen omaan kotiin voi tuntua asiakkaasta ikävältä, ja muistisairaalle jopa pelottavalle.
 Samalla hoitajan työn laatu ei voi olla paras mahdollinen, jos asiakkaat ovat entuudestaan tuntemattomia, ja huomattava osa työaikaa kuluu osoitteiden etsimiseen vieraalla seudulla.  Olkoonkin, että jokainen kotihoidon keikkalainenkin varmasti on koulutettu ammattihenkilö, ja pyrkii tekemään työnsä niin hyvin kuin mahdollista.

Tosiasia on myös, että kodeissaan kotihoidon varassa elää niin huonokuntoisia vanhuksia, että heidän paikkansa olisi oikeastaan palvelukodissa tai hoivakodissa, ellei jopa vuodeosastolla.  Vanhuksen heikkokuntoisuuden kohtaaminen voi olla ajan mittaan kuormittavaa myös kotihoidon työntekijälle, ja mukaan tulee riittämättömyyden tunnetta omassa työssä.

Kaikkien vanhusten tilanne ei toki ole paha. Erään tutkimuksen mukaan vähemmistö vanhuksista tuntee kärsivänsä yksinäisyydesta.  Yksinäisyyttä koetaan yhtä lailla laitosolosuhteissa, joissa on muita ihmisiä ympärillä, kuin omassa kodissa.  Vanhuksen yksinäisyys voi olla läheisten tai vaikkapa edesmenneen puolison ikävää,  eikä pelkkää seuran kaipuuta.  On myös vanhuksia, jotka kokevat yksinäisyyden myönteisenä asiana ja nauttivat siitä.  Monet myös haluavat ehdottomasti asua omassa kodissaan johon voi liittyä paljon muistoja, vaikka kunto menisi heikoksikin.  Laitokseen tai hoitokotiin joutumista myös pelätään, vaikka monille se olisikin parhaaksi.

Nykyisin on onneksi tarjolla palvelutaloja, joissa yhdistyy kodinomaisuus sekä lähellä oleva hoito ja valvonta.  Inhimillisten vanhustenpalvelujen kehittäminen on tärkeää, toi sote-uudistus mukanaan mitä vain.  Väestö ikääntyy, ja huoltosuhde muuttuu.  Espoossa yli 75 -vuotiaita oli väestöstä 4,8 % vuonna 2013,  vuonna 2030 yli 75 -vuotiaita tulee olemaan 9,7 %.

Ikääntyneet ovat ansainneet hyvän hoidon tekemällä pitkään töitä maamme hyväksi, ja maksamalla veroja monien vuosikymmenien ajan.  He ovat osallistuneet ehkäpä maamme sotaponnistuksiin, jälleenrakentamiseen sodan jälkeen ja sotakorvausten maksuun.  He ovat olleet kehittämässä maatamme nykyaikaiseksi hyvinvointivaltioksi.    Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokatkin ovat lähestymässä ikää, jossa heistä tulee vanhustenpalveluiden asiakkaita.  Myös he ovat antaneet panoksensa Suomelle, ja ansaitsevat hyvän vanhuuden, kuten sinä ja minäkin.

Allekirjoittanut täyttää 75 vuotta vuonna 2044.

Poikien puolesta

Pojista ja nuorista miehistä on herännyt huoli. Puhutaan "kadonneista pojista", jolla tarkoitetaan pudokkaita ja työelämän sekä opintojen ulkopuolelle jääneitä nuoria miehiä.  Aikuisten puoella puolestaan työelämän ulkopuolella on jopa 79 000 miestä, iältään 25 - 54 v.
 Poikiemme syrjäytymisen pitäisi olla kansallinen hätätila, kuten kansanedustaja Emma Kari (vihr.) kirjoittaa.  Syrjäytyneet nuoret ovat suurelta osin poikia, ja huolta herättävien tietojen mukaan peruskoulunsa päättää miehenalkuja, joilla ei ole edes riittävää lukutaitoa elämän eväiksi.

Itselleni tieto on hätkähdyttävä. Kasvoin itse lapsuuteni epävakaissa oloissa alkoholisti-perheessä, ja suurin osa yläasteestani meni pinnaamisen merkeissä. Ala-asteella olin vielä niin sanottu "kasin oppilas", ja olin oppinut lukemaan jo hyvissä ajoin ennen ekaluokkaa, kiitos mm. sarjakuvien joita minulle luettiin ääneen.  Yläasteella alkoi pinnaaminen, ja räpiköinti ulos peruskoulusta armo-vitosilla.  Lukutaidosta onneksi piti huolen kirjastoihin ajautuminen, ja lukuharrastus.
 Ysiluokalta päästyä koulunkäyntini loppui siihen, ja mukaan tuli mm. alkoholi. Onnekseni tartuin kitaraan, sillä ilman musiikkia ja bändihaaveita elämäni olisi voinut valua viemäriin pahemman kerran jo ennen aikuisuutta.

Myöhemmät vaiheet veivät sitten aikuislukioon, pitkälti yli kaksikymppisenä. Nyt, viidenkympin kynnyksellä, olen monenlaisia elämänvaiheita kokenut sosiaalityön ammattilainen.

Juuri tämän kaiken kokemani valossa, sekä oman nuoruuteni että nykyisen ammattini valossa,  nykyajan nuorten miesten ja poikien kohtalo koskettaa.

Murrosikäinen poika, jonka luku- ja kirjoitustaidossa on puutteita, on heikossa tilanteessa yhteiskunnassamme. Herkkä ikä, kasvamiseen liittyvät ilot ja surut, suuri muutos omassa kehossa ja elämässä. Kuinka sen kaiken voi kohdata, ja sitä kaikkea käsitellä vaillinnaisin ilmaisutaidoin?
 Tytöilläkään ei varmasti ole helppoa, mutta heidän koulumenestyksensä on keskimäärin parempaa, ja ero poikiin nähden tuntuu vain kasvavan ajan mittaan.  Tytötkin joutuvat varmasti nyky-yhteiskunnassa kohtaamaan vaikeita asioita herkässä iässä, mutta heille voi edelleen olla sallitumpaa myös näyttää tunteitaan; itkeä, ja hakea tukea vanhemmilta, kavereilta ja läheisiltä.
 Syrjäytymässä oleva poika ei kenties tunne näin voivansa tehdä.  Reaktio hämmennykseen ja pelkoon voi olla aina vain kovemman suojakilven rakentaminen, herkän minuuden suojaksi.

Jengiytyminen, väkivalta, nuorisorikollisuus, eivät toki ole uusia ilmiöitä. Esimerkiksi jengiytymisestä oltiin huolissaan jo 70-luvulla, jolloin kansan tietoisuuteen tuli myös nuorisoryhmien välinen väkivalta.
 Nykyiset ongelmat perustaidoissa, kuten lukemisessa ja kirjoittamisessa,, ja nuorten syrjäytymisen vaikeus, tuntuvat olevan kuitenkin uusia ilmiöitä, jota ei samassa mittakaavassa ollut menneinä vuosikymmeninä.

Meidän pitää siis toden totta alkaa pelastamaan poikia, huomispäivän perheenisiä, ammattimiehiä ja veronmaksajia.  Heitä, jotka perivät maan ja tekevät siitä toivottavasti nykyistäkin paremman.

Vihaan kyllästynyt

Tämä vuosikymmen on tuonut yleiseen tietoisuuteen termit kuten vihapuhe ja vihakirjoitus. Ilmiö toki on vanhempi, mutta siihen on alettu kiinnittää huomiota melko hiljattain. Se on herättänyt vastareaktioita, ja suuntaus vaikuttaisi olevan yleisesti se, että vihapuheeseen ja vihakirjoitukseen ollaan suhtautumassa aina vain kielteisemmin.

Mitä vihapuhe sitten on? Se on rasistista, syrjivää tai henkilökohtaisuuksiin menevää, usein puutteellisilla faktoilla argumentoivaa, tunteisiin vetoavaa. Se pyrkii joko herättämään vihaa, tai loukkaamaan kirjoituksen kohteena olevaa henkilöä. Ad hominem tarkoittaa keskustelussa käytettävää argumenttia, jossa puututaan johonkin vastakeskustelijan henkilökohtaiseen ominaisuuteen.
 Irvokkaimpia muotoja moinen kirjoittelu sai viime vuonna Suomessa tapahtuneiden henkirikosten tiimoilla. Netin pimeimmät mielet saivat sytykettä jopa murhista ja onnettomuuksissa, joissa kuoli suvaitsevuuden puolesta puhuneita ihmisiä.

Millainen ihminen on sitten tyypillinen vihakirjoittaja? Hieman heikkolahjainen, syrjäytynyt, kalsarikännejä ja sotapelejä harrastava peräkammarin poika kenties. Hän, joka pelkää muukalaisten riistävän hänen toimeentulotukensa pois.  Tällaisia ihmisiä varmaankin on, mutta se ei ole koko kuva. Vihapuhujiin lukeutuu myös menestyneitä poliitikkoja, ja jopa rasismilla uransa luoneita poliitikkoja. Ilmiöhän ei ole vain suomalainen, vaan maailmanlaajuinen, kuten tiedämme.

En pidä suomalaisia erityisen rasistisina, tai ainakaan sen rasistisempana kuin muitakaan kansoja. Itse asiassa olen sitä mieltä, että suurin osa suomalaisista on ihan järkevää ja suvaitsevaa väkeä. Arvostan siis suomalaisten sivistystasoa. Sivistystasomme toivoakseni on sellainen, että useimmat meistä tietävät mitä tarkoittaa lähdekritiikki, jos näkyviin osuu vaikkapa julkaisu nimeltä MV-lehti.
 Olisi kuitenkin hyvä pyrkiä ymmärtämään, millaisia vaikuttimia vihakirjoituksen ja valemedioihin uskomisen takana on. Syrjäytyneisyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat, ulkopuolisuuden tuntu?
 Rasistiset tahot vetoavat usein maamme turvallisuuteen, huomaamatta että juuri vihan lisääntyminen ihmisryhmien välillä luo yhä enemmän turvattomuutta ja pelkoa.

Ihmisoikeusliitto ja HSL aloittivat juuri näkyvän kampanjan julkisissa liikennevälineissä tapahtuvaa häirintää ja väkivallan uhkaa vastaan.    https://ihmisoikeusliitto.fi/
 Kampanja on tarpeellinen, vaikka ihanteellisessa yhteiskunnassa moiselle kampanjalle ei edes olisi tarvetta. Nyt sille on.

Mitä tulee pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin, niin yhteiskunnallamme on humanitäärinen velvollisuus tarjota suojaa ihmisille, jotka pakenevat henkensä edestä sotaa tai vainoa. Meille suomalaisillekin on sitä turvaa suotu, ja myös me suomalaiset olemme kohdanneet "maahanmuuttokriittisyyttä" siellä minne olemme menneet.  1960- ja 1970 -luvun taloudellisten taantumien aikaan meiltä lähti paljon työväkeä Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Kansankoti ei kohdellut kaikkia silkkihansikkain, ja moni päätyi kodittomaksi alkoholistiksi T-centralenin penkeille. "Finnjävelien" lapset puolestaan saivat kokea kiusaamista ruotsalaisissa kouluissa.

Meidän ei tarvitse pistää tätäkään vahinkoa kiertämään.

Turvapaikkaa hakevat ja sotaa tai Isisiä pakenevat ihmiset eivät ole täällä leveämmän leivän perässä, he ovat tulleet henkensä säilyttämiseksi.  He ovat matkanneet epämukavissa oloissa tuhansia kilometrejä ihmisen voimakkaimman vietin, eloonjäämisvietin, ohjaamina. He pakenevat juuri sitä mitä mekin pelkäämme, eli suurta terrorismijärjestöä, väkivaltaa, yhteiskunnallista kaaosta.

En ryhdy tässä kirjoituksessani enää ruotimaan maamme turvapaikkasäädäntöjä, sillä niistä käydään julkista keskustelua muillakin foorumeilla. On hyvä että keskustelua käydään, jos se liikkuu asiallisella pohjalla.

Mitä itseeni tulee, niin on tunnustettava, että en ole vielä saanut osakseni kovinkaan paljon vihakirjoittelua. Monet suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden puolesta puhuvat poliitikot tiemmä saavat.   Ehkei minua ole vielä noteerattu, vaikka Twitterissä minua seuraakin jokunen "maahanmuuttokriittinen" kuntavaaliehdokas muista puolueista.

Kannatan sananvapautta, vapaata keskustelua kaikista aiheista. Valheita, valemedioita, ja valheellisen tiedon levittämistä, sekä rasismia,  sen sijaan vastustan. Toivon vihan joskus väistyvän, ja rakentavan dialogin saavan sijaa. Suomalaiset ovat jo osoittamassa, että vihapuhe ei enää ole suotavaa.

Kuten tykkäämäni Haloo Helsingin biisissä sanotaan:

Me ollaan samaa tuhkaa,
samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
tää maailma on vihaan kyllästynyt.

Aidot avioliitot ja perheiden ongelmat

Sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiin  eduskunnassa syksyllä 2014. Asian piti olla sillä selvä, mutta pieni ja äänekäs vähemmistö sloganilla ”Aito avioliitto” järjesti käsittelylle vielä jonkinlaisen kliimaksin, jolle saatiin päätepiste vasta 17.2.2017. Kansalaisaloitteiden voi katsoa kuuluvan myös demokratiaan, mutta ”Aito avioliitto” -tempauksen äärellä ei voinut välttyä mieleen tulevilta ikävämmiltä ilmauksilta kuten ilveily ja kiusanteko.  

 Perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja muutaman keskustalaisen (ja yhden ainoan kokoomuslaisen, hei Suski!)  kannattama uusi aloite tähtäsi jo 2½ vuotta sitten läpi menneen lain kaatamiseen.  Jälleen kerran ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa pyrittiin sabotoimaan pyhään Raamattuun, rakastavan ja armeliaan Jumalan sanaan, vetoamalla.

Tempauksessa oli se hyvä puoli, että jos sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiinkin vuonna 2014 niukalla enemmistöllä, nyt sitä vastaan suunnattu uusi aloite kaatui selvin äänin 120 - 48.

Aito avioliitto-liike löysi perusteet Raamatusta, josta voisi toki löytää perusteet myös orjien pitämiselle tai naisten vaientamiselle seurakunnassa, jos niikseen tulee.  

Tulevien kuntavaalien vaalikoneissa muuten kysytään useampaan kertaan kantaa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, sekä sateenkaari-perheiden adoptio-oikeuteen. Ehdokkaissa tämä on paikoin herättänyt kummastustakin, koska eihän moisista asioista päätetä kunnanvaltuustoissa. Kysymyksen voi siis ymmärtää arvopohjaa mittaavana, sillä kansalaiselle voi olla merkityksellistä ehdokkaan muutkin mielipiteet ja arvot, kuin vain kuntapolitiikkaan liittyvät.

Sen sijaan että lapsen kasvattamisessa nostetaan esille kasvattajien sukupuoli, olisi tarpeen nostaa esille aivan muita seikkoja jotka voivat uhata perheitä ja lasten turvallisuutta ja onnellisuutta.  Perheen päihdeongelmat, perheväkivalta, köyhyys ja syrjäytyminen ovat asioita, jotka varjostavat monen lapsen elämää.   Lastensuojelussa ja perhetyössä tehdään mitä voidaan, mutta niukkojen resurssien läpi voi valahtaa niinkin järkyttäviä ihmiskohtaloita, kuin 8 -vuotiaan Eerikan tapauksessa joitain vuosia sitten.  Osansa tässä tapauksessa saattoi olla myös silkalla huolimattomuudella, niin raskauttavaa kuin sen ääneen lausuminen onkin.

Perhetyön ja lastensuojelun trendi on vahvasti se, että perheitä pyrittäisiin tukemaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta lasten huostaanotoilta ja perheiden rikkomiselta vältyttäisiin.  Huostaanotto on aina kallis ja raskas prosessi, joka jättää jälkiä niin lapseen kuin vanhempiin, eikä se kevyeltä tunnu viranomaisestakaan.  Sen kevyempi muoto, kiireellinen sijoitus, on lyhytkestoinen ja määräaikainen, ja se voi toimia tarpeellisena interventiona perheelle.

Äärimmäisissä tapauksissa, kuten pikku Eerikan kohdalla, huostaanotto olisi ollut tarpeen lapsen hengen pelastamiseksi.  Suurimmassa osassa lastensuojelutapauksia tilanne ei ole näin paha. Kyse voi olla vanhempien päihdeongelmasta, lapsen häiriökäyttäytymisestä jolle ei löydy ilmeistä syytä, koulupinnauksesta, tai vanhempien pelkästä uupumisesta. Näihin pulmiin on mahdollista löytää apua ajoissa, niin että perhe voi jatkaa elämäänsä yhdessä.

Lastensuojelun nimeen liittyviä pelkoja tulisi pyrkiä hälventämään, sillä lastensuojelu-sanakin kuulostaa monelle uhkaavalta peikolta.  Osansa uhkakuvassa on tietysti netissä levinneet kotivideot lasten huostaanotto-tilanteissa. Videoiden kuvaajat eivät koskaan kerro taustoja, millainen tilanne perheessä oikeasti on vallinnut, ennen kuin lapsi on tultu ottamaan väkisin turvaan.

Samalla kun lastensuojelun olisi tehtävä itsestään turvallisemman tuntuinen asiakkaille, se ei saisi olla liian lepsu tai linjaton. Tähänkin ilmiöön törmää, kun kyse on kuitenkin sosiaalityöstä jota tehdään ihmisten arimmalla ja henkilökohtaisella alueella, ja jolla on arsenaalissaan myös voimakeinoja jos muu ei auta.

Lastensuojelun kysymysten äärellä mekkala ”Aidon avioliiton” puolesta näyttäytyy absurdissa valossa.

Kulttuuri, Espoo ja minä

"Kulttuuri palvelee taantumusta, heittää edistyksen liekkeihin kusta,

se on länsimaisen rappion terapiaa, totuus ja taide ovat eripareja

Vallankumous kulttuuriin!"

Näin reklamoi nuori ja vihainen Pelle Miljoona vuonna 1979 biisissään "Vallankumous kulttuuriin". Nyt liki 40 vuotta myöhemmin, kun kulttuurissa on kaikki mahdolliset ja mahdottomat vallankumoukset tehty ja radikaalistakin taiteesta tullut salonkikelpoista, olemme vain sen kysymyksen äärellä, mitä kulttuuria yhteiskunnan tulee rahoittaa ja mikä kulttuuri saa pärjätä omillaan.

Tässä kirjoituksessa kulttuurilla tarkoitetaan siis taidetta, eri taidemuotoja ja luovaa ilmaisua. Espoossa kulttuurin saralla on viime vuosina puhututtanut teatteri, tai lähinnä se minkälaisessa rakennuksessa teatteria tehdään jatkossa.  Revontulentien vanhoissa tiloissa jatketaan ainakin vuoteen 2018, jonka jälkeen uudeksi teatteritaloksi on suunniteltu mm. Kulttuurikeskuksen yhteyteen tulevaa, maan alle rakennettevaa teatteritilaa.

 Ja juuri kun Tapiola on alkanut taas eheytyä metron rakennusmylläkästä. 

Teatteri on toki arvostettava taidemuoto ja Espoon teatterilla on hyvä olla laadukkaat puitteet jatkaa päätehtäväänsä, teatteritaiteen tarjoamista ihmisille. Teatterilla on ns. korkeakulttuurin status, jota joskus pidetään haittana, mutta jonka turvin teatterille voidaan vaatia yhteiskunnan varoja.  Sen status on siis erilainen kuin elokuvateatterien tai populaarimusiikin. 

 Kivenlahtirock ilmoitti facebook-sivullaan tammikuussa 2017, että festivaali jää tauolle epämääräisen pitkäksi ajaksi. Syyksi kerrotaan Espoon kaupungin kulttuurijohdon päätös olla tukematta tapahtumaa vuonna 2017. 

"Tapahtumaa on pyöritetty alusta lähtien isolla sydämmellä ja rakkaudesta elävään musiikkiin", kerrotaan myös. Talkoovoimin pystytetylle festarille kaupungin tuki on ollut tärkeää.

Yksi valtakunnallisesti huomattava rockfestivaali ei olisi liian paljon maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, kun naapurissa Helsingissä järjestetään kesäisin musiikkitapahtumia ja festareita lähes joka viikonlopulle.  Vantaallakin oli legendaarinen Ankkarock,  jonka jättämää aukkoa paikkaa nykyinen Tikkurilafestivaali. 

 Kivenlahtirock pystyi parhaina vuosinaan saamaan esiintyjiksi useita kotimaisia kärkinimiä, monipuolisesti eri genreistä ja ikäluokista. Itselleni ikimuistoinen on ollut mm. kesän 2007 tapahtuma, jolloin Kivenlahdessa biletettiin mm. Apulannan, Stam1nan, PMMP:n ja Pelle Miljoonan tahdissa.   

 2015 festivaali sai Leppävaaran urheilupuistoon edelleen kiinnostavan Boomtown Ratsin, jonka nokkamies Bob Geldof muistetaan menneisyydestä nälänhädän alaisia auttaneena hyväntekijänä. 

Me keski-ikäiset espoolaiset saatamme myös muistaa Kivenlahtirockin alkuajat 90-luvulla, jolloin siellä tehtiin ansiokasta työtä tarjoamalla esiintymismahdollisuus espoolaisille nouseville ja aloitteleville bändeille. Muisteltavaa riittäisi kirjaksi asti, mutta nyt tyydyn vain toteamaan että Kivenlahtirockia tullaan kaipaamaan. 

Voisin itse pitää sen elvyttämistä yhtenä varteenotettavana mahdollisuutena, jos vaikutusvaltaa asiaan minulle suotaisiin. 

 On ymmärrettävää että Kivenlahtirockia ei enää järjestetä Kivenlahdessa luonnon keskellä, mutta Leppävaaran urheilupuisto jonne tapahtuma muutti viimeisinä vuosinaan, on massatapahtumiin soveltuva ja jopa niille tarkoitettu. 

April jazz onneksi järjestetään tulevanakin keväänä Espoon elävän musiikin tarjontaa piristämään.  Toivon sydämessäni, ettei April Jazzia ja Kivenlahtirockia ole jouduttu asettamaan vastakkain Espoon kaupungin päättävissä instansseissa. 

Mitä muuten on sitten se kylddyyri, ja miten ja kenelle sitä Espoossa tarjotaan?  Minusta on erittäin tärkeää, että taiteen tekeminen on kaikkien ulottuvilla, oli kyseessä sitten kellaribändien treenaaminen, runopiirit tai harrastelijateatterit. Itse näen mainitut harrastusmahdollisuudet osana laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, jossa esimerkiksi musiikkiharrastus voi ehkäistä syrjäytymistä, tukea ihmisen mielenterveyttä ja parantaa elämänlaatua.  Lukuisat, ellei lukemattomat, ovat ne tarinat joissa nuori on pelastunut syrjäytymiseltä kitaraan tarttumalla tai rumpuja takomalla.
 Menneinä vuosikymmeninä musiikki joutuu kilpailemaan Suomessa elintilasta urheilun ja liikunnan kanssa. Tätä kilpailua ei enää nykyaikana saa olla, vaan ne molemmat mahtukoot yhteiskuntaamme ja kansalaisten elämään.

 Aloittelevat bändit tarvitsevat treenikämppiä, demostudioita, keikkoja.  Ensinmainittuja Espoossakin kulttuuritoimi on joskus tarjonnut mm. Tuulimäessä ja Kannusillassa, vaikka varsinkin ensinmainitussa bändit olivat jatkuvasti pienellä törmäyskurssilla paikan henkilökunnan kanssa, jonka mielsi tilojen olevan mieluummin vain urheilun ja liikunnan harrastajille.

 Kannusillan demostudiossa allekirjoittaneen bändi sentään purkitti kaksi ensimmäistä omakustannelevyään 90-luvulla.  

Se, miten Espoon kulttuuritoimi tänä päivänä, vuonna 2017, tukee aloittelevia bändejä ja nuorten musiikkiharrastusta, ei ole tiedossani.  Ottaisin mielelläni vastaan valaisua asiaan. 

Eräs yhtye viime vuosituhannen lopussa Tuulimäen treenikämpässä, jota vuokrasi Espoon kultturitoimi.

Mitä se on se osallisuus?

Having, belonging, acting. Nämä ovat osallisuuden kolme perustaa THL:n sivulla kuvattuna. Having tarkoittaa riittävää toimeentuloa, perusturvaa ja turvallisuutta, belonging puolestaan kuulumista johonkin, yhteisyyttä. Ihmiselle on tärkeää tuntea kuuluvuutta yhteiskuntaan tai omaan yhteisöön. Se on siis ulkopuolisuuden ja vastentahtoisen yksinäisyyden ja eristäytymisen vastakohta. Acting on toimimista, päätösvaltaa omassa elämässä, aktiivisuutta. Se voi olla ansiotyössä käymistä, mutta myös paljon muuta. Kansalaistoiminta, järjestötoiminta ja harrastukset ovat myös tätä toimijuutta, ja näiden merkitys voi olla erityisen tärkeä vaikkapa työelämästä ulos joutuneelle.

Pohdin itse taannoin osallisuuden käsitettä, kun päätin ottaa syrjäytymisen ehkäisyn ja osallisuuden vaaliteemoikseni. Omalla näppituntumalla määrittelin osallisuuden omalla kotisivullani tähän tapaan:

'Osallisuus on ihmisen mahdollisuutta olla aktiivinen toimija omassa elämässään, vaikuttaa omaan elämäänsä ja elää mielekästä hyvää elämää. Mahdollisuus sivistykseen, itsensä kehittämiseen, koulutukseen, kansalaistoimintaan ja harrastuksiin kuuluu kaikenikäisille. Demokratiassa kansalaiselle kuuluu oikeus olla yhteydessä päättäjiin, ja saada perusteluja yhteiskunnallisiin päätöksiin. Tämä oikeus on oltava olemassa muulloinkin kuin vaalien alla.'

Osallisuus on siis monitahoisempi, ja tietyllä tapaa syvempi käsite kuin vain toimeentulo ja perustarpeiden turvaaminen, mutta ne ovat osa perustaa jolle osallisuus rakentuu. Toki ihminen voi tuntea yhteisöllisyyttä ja kuuluvuutta (belonging) leipäjonossakin, ja samojen ongelmien kanssa elävien ihmisten välillle syntyy vertaisuuden tunne. Siihenhän vertaistukikikin perustuu. Myönteisessä vertais-yhteisöllisyydessä pyritään kuitenkin poistamaan tai helpottamaan ongelmaa: AA-ryhmässä pidetään yhdessä korkki kiinni, leipäjonossa yhdessä olemalla saadaan sentään vatsa täyteen.

Yhteiskunta ei voi kuitenkaan sysätä perusongelmien hoitamista vain vertaistoimijoille, kolmannen sektorin auttamisjärjestöille tai edes kirkolle, vaan syrjäytymisen ehkäisy ja ammattiavun tarjoaminen elämän ongelmissa ovat hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuuksia. Samalla on pyrittävä siihen, että 'having':in lisäksi saadaan se 'acting', josta yleensä seuraa myös 'belonging'.

Osallisuus on sosiaalialalla toimiville tuttu sana, mutta muille ihmisille sen tarkoitus ei ehkä ole ihan selvä. Eikä se itsestäänselvyys ole aina sosiaali- ja terveysalallakaan. Kun kerroin viime syksynä työtoverille teemoistani, hän kysyi: mitä se osallisuus tarkoittaa? Pakko myöntää, että vastaus ei tullut minulta vielä siinä vaiheessa kuin apteekin hyllyltä, vaan jouduin muotoilemaan vastausta pitkään ja hartaasti, monen “niinku” -sanan kanssa.

Länsiväylä -lehden toimittaja Tiina Örn kirjoittaa otsikolla “Ehdokkaaksi aikova, mieti vielä kerran”:
“Ehdokkaaksi soveltuu vain ihminen, jolla on rohkeutta vastata kysymykseen: Jos on pakko valita julkisten palveluiden karsimisen ja veroäyrin korottamisen välillä, kumman valitset? Se on peruskysymys, joka kertoo ehdokkaan paikan janalla vasen-oikea.”

Tämä kysymys on erityisen helppo matalan veroäyrin Espoossa ja vihreänä ehdokkaana, ja uskallan sanoa omaavani rohkeutta vastata tähän kysymykseen. Sijoittunen sen perusteella myös kohtalaisen vasemmalle, vaikka omaan toisaalta jossain määrin myös (rasismin vastaisia) sinivalkoisia arvoja, ja uskon työnteon, yrittämisen ja yritteliäisyyden, sekä opiskelun tärkeyteen.

Kaikilla ei valitettavasti ole mahdollisuutta tai edellytyksiä työllistyä heti paikalla, tai lähteä opiskelemaan ja ryhtyä oman onnensa sepäksi leipäjonossa palellessa. Osallisuus kuuluu kuitenkin myös heille.

    Leipäjonossa on tunnelmaa.

Lähihoitamaan

Lupaan lähihoitajana tehdä työtäni ihmisyyttä kunnioittaen ja salassapitovelvollisuuteni muistaen.
Lupaan toimia hyvän elämän edistämiseksi sekä terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Lupaan tukea ihmisen kasvua ja kehitystä, edesauttaa toimintakyvyn ylläpitämistä, ennaltaehkäistä syrjäytymistä, edistää terveyttä, hoitaa sairaita, lievittää inhimillistä kärsimystä, ja saattaa hyvään kuolemaan.
Lupaan vaikuttaa sosiaali- ja terveysalan sekä työyhteisöni ja oman ammattini kehittämiseen.

Näin kuuluu lähihoitajan lupaus, joka tunnetaan myös lähihoitajan valana, ja jonka tähän ammattiin valmistuvat lausuvat ääneen valmistumisjuhlassaan.

Lähihoitajan ammatti ja koulutus eivät ole viime vuosina olleet julkisuudessa kovinkaan hyvässä valossa. Media on kertonut huolestuttavia tietoja hoitotyöhön soveltumattomien ihmisten lisääntyvästä määrästä alalla,  vaarantuneesta potilasturvallisuudesta sekä päihdeongelmaisista hoitajista, jotka varastelevat lääkkeitä työpaikoiltaan.
 Kotihoitoa kritisoidaan ja moititaan vanhusten laiminlyönneistä, ja erityisesti juuri kotihoito toimii hyvin lähihoitajavetoisesti, ja nykyisin myös pitkälle keikkatyöläisten varassa.

Valvira ja ammattiliitto Super ovat myös huomauttaneet, ettei lähihoitajan koulutusta saisi käyttää kuntouttamiskeinona esim. päihde- tai mielenterveyskuntoutujille.

Lähihoitajan tutkinto on pidemmältä nimeltään sosiaali- ja terveysalan perustutkinto. Se perustettiin 1990-luvulla, jolloin sen alle yhdistyi useita vanhempia ammattinimikkeitä, kuten perushoitaja, apuhoitaja, mielisairaanhoitaja ja muutama muu.
 Työkenttä on siis laaja. Lähihoitaja saattaa työskennellä vanhustenhoidossa, hoivapalveluissa, päiväkodissa, sairaalassa, päihdehuollossa tai mielenterveystyössä.  On selvää että työ on sekä ihmisläheistä että vastuullista. Lähihoitajan on kyettävä kestämään stressiä ja painetta työssään, ja tekemään paineen allakin työnsä hyvin.  Lähihoitaja saattaa myös toteuttaa potilaan tai asiakkaan lääkehoitoa,  eli tehtävää jossa ei ole erehdyksille sijaa, niin inhimillistä kuin erehtyminen onkin.
 Kaiken tämän lisäksi on omattava vuorovaikutustaitoa, ihmisen kohtaamisen taitoa ja empatiaa.


Olen itse yhdeltä ammatiltani lähihoitaja. Myöhemmin jatkoin opintoja amk:ssa sosionomiksi.
Nyt olen potilasturvallisuuden lisäksi huolissani lähihoitajan ammatin arvostuksesta ja sen kunniasta.  Lähihoitajan ammatin tulisi olla edelleen sellainen, että siinä toimiva ihminen voi tuntea ammattiylpeyttä joka myös kannustaa tekemään työn mahdollisimman hyvin.   Missään nimessä en sano, etteikö ammattiin saisi hakeutua ihmisiä joilla on oma kokemus vaikkapa päihderiippuvuudesta tai mielenterveyden ongelmista.  Päinvastoin;  omakokemuksellisuus voi olla suuri voimavara ja tärkeä tekijä omassa työssä ja ammattitaidossa.  Erityisesti päihdetyöhön hakeutuu runsaasti ihmisiä, joita päihdeongelmat ovat koskettaneet henkilökohtaiesti.  Näin pitääkin olla.
 Mutta samalla on oltava tarkka siitä, että ihminen on toipumisessaan jo tarpeeksi pitkällä, niin että hän on valmis vastuulliseen työhön ja auttamaan muita ammatissaan.  Ammatillisuus tarkoittaa myös sitä, että näköala avartuu näkemään asiakkaan tai potilaan tilanteen ja näkökulman, eikä ammattilainen ole työssään terapioiimassa itseään.


27.1.2017 Yle uutisoi otsikolla:  Alalle soveltumattomat halutaan ulos lähihoitajakoulutuksesta – ”Otetaan vain kaikki sisään, kyllä Valvira siivoaa jäljet”.  Uutinen löytyy osoitteesta http://yle.fi/uutiset/3-9412759

Tilanne on hälyttävä, jos ammattioppilaitokset alkavat noudattaa linjaa, jossa kouluun vain haalitaan mahdollisimman paljon oppilaita,  ja soveltuvuuden tutkinta ja opetuksen laatu jäävät toissijaiseksi.
 Espoossa meillä on perinteisesti ollut laadukas ammattikoulutus myös hoitoalalle. Entinen ETSO eli Espoon Terveys- ja sosiaalialan oppilaitos, ja nykyiset Omnian Ammattiopisto ja Aikuisopisto ovat suuria, ja hyvämaineisia oppilaitoksia.

Kun itse hakeuduin Omnian Aikuisopistoon lähihoitajakoulutukseen viime vuosikymmenellä, käytössä oli vielä kaksipäiväinen soveltuvuuden arviointi-tilaisuus.  Siihen ei sisältynyt varsinaista pääsykoetta, vaan ryhmäkeskusteluja, tehtäviä ja opettajien haastattelu.  En muista tarkkaan hakijoiden lukumäärää, mutta meitä oli useita kymmeniä,  joista opinnot aloitti lopulta noin 20 aikuisopiskelijan ryhmä.
Nykyisin kynnystä opintoihin on tiettävästi laskettu huimasti, eikä kynnys minun aikananikaan ollut kovin korkea.

Aikuisopintojen mahdollisuus on minulle tärkeä teema. Ihmisellä tulee olla mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin myös aikuisena ja vaikkapa keski-ikäisenä.  Hoitoala vetää, koska työnäkymät ovat hyvät ja alalle tarvitaan työvoimaa.
 Samalla emme kuitenkaan saa tinkiä opetuksen laadusta, tai siitä että oppilasvalinnoissa noudatetaan soveltuvuuskriteerejä.

Paljon vastuuta jää työssä oppimisen varaan. Lähihoitajan tutkinto on näyttötutkinto, joka toteutetaan käytännön työssä oikeiden asiakkaiden tai potilaiden parissa.  Näyttötilaisuuksia edeltää yleensä 4 - 7 viikon harjoittelujakso kyseisessä työympäristössä, erikseen valitun työntekijän toimiessa ohjaajana.

Paljon vastuuta jää työelämän ammattilaisille, jotka ohjaavat opiskelijoiden harjoitteluja ja arvioviat näyttöjä.  Meidän on joskus oltava tarpeeksi vaativia, ettemme päästä läpi opiskelijoita jotka eivät selvästikään vielä suoriutuisi täysipainoisesti ammatissa.
 Tämä ei ole helppoa.  Harvalla harjoittelun ohjaajalla tai näytön arvioijalla on sydäntä reputtaa innokas opiskelija,  jonka silmät alkavat kostua ja alahuuli väpättää jos näytön loppuarvioinnissa tarjotaan "hylsyä" ja haastetaan opiskelemaan lisää tai reflektoimaan uudelleen omia valmiuksia alalle.
 Kuitenkin: jos päästämme vastuulliseen ammattiin täysin sille soveltumattoman tai epäkypsän ihmisen, teemme karhunpalveluksen sekä hänelle itselleen, hänen asiakkailleen, sekä koko ammattiryhmälle.

Minulla itselläni on ilo ja kunnia toimia parin viikon kuluttua erään lähihoitaja-opiskelijan näytön arvioijana. Onneksi hän vaikuttaa alalle hyvin soveltuvalta, ja ammatillisia valmiuksia omaavalta. 

Länsimetro - I want to believe!

Tammikuussa 2017 osallistuin kahteen vihreiden järjestämään keskustelutilaisuuteen, joiden aiheena oli julkinen liikenne ja sen uudistukset, mukaan lukien tietysti Länsimetro. Molemmissa tapahtumissa oli mukana Länsimetro Oy:n hallituksen edustaja, Lauttasaaren tapahtumassa Pekka Sauri ja Espoon Isossa Omenassa Jyrki Kasvi. Metron tragikoomisista käänteistä on kirjoitettu monia kärkeviä ja kriittisiä kannanottoja, jotka ovat osuneet oikeaankin, mutta ehkäpä on aika taas antaa tilaa myös optimismille.

Uusi Länsimetro Oy:n hallituksen johtaja Pekka Sauri vaikutti 12.1. Lauttasaaren kirkolla hieman voipuneelta, mutta varovaisen optimistiselta. Ennen hänen saapumistaan paikalle suoraan Länsimetro Oy:n hallituksen kokouksesta, olivat Lauttasaaren asukasyhdistyksen jäsenet antaneet tiukkaa kritiikkiä matkalippujen vyöhykeuudistuksesta sekä Lauttasaaren bussilinjojen karsimisesta metron vuoksi. Vyöhykeuudistushan jakaa pääkaupunkiseudun kolmeen vyöhykkeeseen, ja matkalippuihin sisältyy minimissään kaksi vyöhykettä. Kahden vyöhykkeen lippu korvaa entisen kunnan sisäisen lipun, ollen "maltillisesti" kalliimpi.  Kuntarajan ylittäminen tulee kuitenkin lyhyellä matkalla (esim. Kampista Matinkylään) edullisemmaksi kuin ennen, ja kolmen vyöhykkeen lippu puolestaan vastaa nykyistä seutulippua.
 Uudistuksessa on siis puolensa ja puolensa.

Mutta entäs sitten se metro, joka viime vuoden loppupuolella vääntyi jo vitsiksi asti? Moniko muistaa niitä vaikeuksia joita Helsingin metrolla oli alkuvaiheissaan? Niin, ei kovin moni. Ainakaan minä en, johtuen kai siitäkin että asuin 80-luvun puolivälissä vielä Imatralla ja minua kiinnosti enemmän mopo. Joka tapauksessa julkinen liikenne on tullut minulle elämäni aikana tärkeäksi asiaksi, ja olen ollut julkisen liikenteen käyttäjä suurimman osan elämääni, vaikka minulla on ajokortti.

Nykyisessä Helsingin metrossa matkustaessa harvemmin tulee mieleen ajatus, että ompas tämä huono ja turha liikenneväline, miksiköhän tämäkin piti rakentaa.

Länsimetroon liittyvä optimistinen ajatus on se, että kun se lopulta alkaa liikennoimään sujuvasti,  viime aikojen vaikeudet unohtuvat nopeasti. Ihmiset saattavat jopa todeta helpotuksekseen, että hyvähän tästä tuli. Uutisartikkelit kertovat uusien metroasemien ylettömästä prameudesta ja moderniudesta, ja toki voidaan myös herättää kysymys että olisiko vähempikin hifistely riittänyt.

Tammikuussa kuultujen veikkausten mukaan metro saattaa hyvässä lykyssä alkaa liikennöidä Kampista Tapiolaan jo huhtikuussa, ja Matinkylään asti kesäkuussa.
 Tai kuten Jyrki Kasvi  pohdiskeli: "vappujuomia sillä ei vielä ehkä haeta, mutta juhannusjuomat jo mahdollisesti".

Mitään ei ole kuitenkaan varmistunut vielä, ja tätä kirjoittaessani Länsimetro Oy:n hallituksen seuraava kokous 31.1. on vielä edessäpäin. Aikataulu saanee siinä lisää valaistusta.
Toki paljon jossiteltavaa jää. Olisiko monien vihreiden kannattama pikaraitiotie ollut sittenkin parempi? Millainen lasku metrosta vielä espoolaisille lankeaa?  Tämän vuoden Espoon budjettiinhan metro ei vielä vaikuttanut, mutta maksettavaksi se kaikki joskus tulee.

Se on kuitenkin selvää, että jonkin lainen raideliikenne tarvittiin myös eteläiseen Espooseen.  Keski-Espoollakin on junaratansa.  Jokainen työmatkojaan bussilla Länsiväylää pitkin taittava saa tuntea joka aamu ja iltapäivä nahoissaan, ettei bussiliikenne enää meinaa riittää kasvaville matkustajamäärille. Bussien määrän lisääminen puolestaan johtaa hankaliin ruuhkiin ja sumppuihin etenkin Kampissa.

 Suur-Matinkylän alueella asuu noin 40 000 espoolaista, suur-Espoonlahden alueella noin 54 000. Jos Espoonlahti olisi itsenäinen kaupunki, se olisi asukasluvultaan Mikkelin kokoinen, ja tuplasti suurempi kuin allekirjoittaneen lapsuudenkaupunki Imatra.

Espoon asukasluku kasvaa tasaisesti. Julkisen liikenteen kehittäminen ja sen pitäminen toimivana, houkuttelevana yksityisautoilun sijaan, ja myös edullisena sekä kunnalle että kuntalaisille ovat tärkeitä asioita nyt ja tulevaisuudessa.

Ai niin ja onhan sitten vielä ne pyörätiet.....

Pekka Sauri Lauttasaaren vihreiden keskustelutilaisuudessa 12.1.

Setämiesten politiikka

Kesällä 2016 laitoin hetken mielijohteesta allekirjoitukseni uuden Feministisen puolueen kannattajalistaan. Puolueen arvoihin näytti kuuluvan tasa-arvo ja ihmisoikeudet, jotka kuuluvat myös omiin ja oman puolueeni eli Vihreiden arvoihin. Kannattamisen arvoinen asia siis, ja mainittuja arvoja vaalivat ovat aina tervetulleita politiikkaan.

Feministisen puolueen alku näyttää sujuneen suunnitelmien mukaan, sillä juuri äsken se on hyväksytty puoluerekisteriin ja se voi asettaa ehdokkaita tuleviin kuntavaaleihin. Toivotan onnea ja menestystä. Perjantaina 13. tammikuuta olin kuunteluoppilaana  Helsingin Kirjasto 10:ssa, jossa Vasemmistolinkki järjesti keskustelutilaisuuden otsikolla "Feminismiä kuntapolitiikkaan". Keskustelemassa paikalla olivat Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, Vasemmistoliiton Veronika Honkasalo ja organisaatiotutkija Hertta Vuorenmaa.

Tasa-arvo, ja puheenvuoroissa myös mainittu osallisuus ja syrjimättömyys ovat päämääränä äärettömän tärkeitä asioita.  Nehän sattuvat kuulumaan myös allekirjoittaneen vaaliteemoihin.  Samalla puheenvuorot aiheuttivat minulle paikoitellen vaivautuneen olon. Ankaraa syytöstä saivat politiikassa valtaa pitävät "setämiehet",  keski-ikäiset, valkoihoiset ja heteroseksuaaliset.  Koska tunnen kuuluvani täysin mainittuun syytettynä olleeseen ryhmään,  aloin miettiäkin samalla kaikkia leimoja joita minuunkin voi iskeä sukupuoleni perusteella.

Minun mielestäni sukupuoli ei tee kenestäkään vähempiarvoisempaa, saati pahempaa ihmistä tai poliitikkoa.  Sitä ei tee myöskään ikä, ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen. On hämmentävää joutua yllättäen vastakkain ajatuksen kanssa, että näillä asioilla olisi jokin merkitys, tai ne määrittelisivät ihmisen asemaa vaikkapa politiikassa.
 Itse olen elämäni aikana äänestänyt eri vaaleissa niin miehiä kuin naisiakin, tummaihoisia ja valkoihoisia, hetero- ja homoseksuaaleja,  mutta pitänyt kuitenkin kyseisiä ominaisuuksia täysin toisarvoisena sen suhteen, millainen ihminen on, millainen ehdokas hän on ja millaista politiikkaa hän ajaa. Moisten seikkojen asettaminen kriteeriksi ehdokkaan valinnassa on minulle vierasta, joskin ymmärrän että jotkut näilläkin kriteerein ehdokkaan valitsevat.

Kirjasto 10:ssä kuultiin puheenvuoroja, joiden mukaan politiikka on "valkoisten keski-ikäisten setämiesten" dominoimaa, heidän hyvä veli-verkostojensa täyttämää ja naisia sortavaa. Kuultiin myös, että nuorten naisten on vaikea lähteä mukaan ehdokkaaksi. Vihreältä näkökannalta tämä kuulosti ällistyttävältä, kun ajattelen vaikkapa naisten ja nimenomaan nuorten naisten määrää omassa puolueessani. Olen ollut huomaavinani vahvaa naisten panosta myös muissa puolueissa, kuten vaikkapa Kokoomuksessa.

Helsingin kunnanvaltuustossa esiintyy kuuleman mukaan suoranaista machoilua (tietysti joku keski-ikäinen äijä!). Kokouksia uhataan venyttää tieten tahtoen aamuyöhön asti, vaikka tiedetään että nuorempien naispuolisten valtuutettujen pitäisi päästä kotiinkin joskus lastensa luo.  Valtuustotyössähän on mahdollista kuitenkin saada lapselle hoito myös illaksi, mutta ei välttämättä aamuyöhön asti.
 Itseänikin hieman huolestuttaa ajatus aamuyöhön asti venyvistä valtuuston istunnoista. Minulla ei tosin ole lapsia, mutta tässä iässä kun ei jaksa valvoa kovin myöhään. Ehkä kuitenkin yritän.

Mieleeni muistui viime syksynä, miesten viikolla, Espoossa järjestetty tasa-arvon keskusteluilta, jossa paikalla oli miespuolinen edustaja kaikista Espoon valtuuston puolueista. Vihreiden Jyrki Kasvi  lausui tapahtumassa jotakuinkin niin, että tasa-arvon pitäisi olla niin itsestäänselvää ettei siitä tarvitsisi edes suuremmin keskustella. Olen vahvasti samaa mieltä.

Mutta koska tosiasia on, ettei tasa-arvo täysin toteudu eikä ole itsestäänselvyys, keskustelua ja aktiivista toimintaa tarvitaan. Mielestäni kuitenkin naisten suusta tulevat "setämies" -kommentit ovat sukupuolittavia ja alentavia siinä kuin miesten suusta tulevat sovinistiset kommentitkin.

Osuva kommentti kuultiin myös "Feminismiä kuntapolitiikkaan" -tilaisuuden yleisöstä. Eräs naispuolinen kuulija ihmetteli, miten pelkkä naiseus voisi olla kriteeri oman ehdokkaan valinnssa, jos ajatellaan että tuloksena valtuustossa olisi vaikkapa 50 Margaret Thatcheria?
 Niimpä. Tai 50 naispuolista rasistia, joita myös politiikassamme on mukana.

On tietysti ilmiselvää sekin, että etuoikeutetussa asemassa oleva, vaikkapa valkoihoinen mies, ei välttämättä kertakaikkiaan huomaa epätasa-arvoisia tai syrjiviä asenteita tai rakenteita yhteiskunnassa, koska ei tunne niitä omissa nahoissaan.

Joka tapauksessa olemme ihmisiä kaikki, sukupuolesta, ihonväristä, iästä ja seksuaalisuudesta riippumatta. Näin ollen ihmisarvo, joka on tasa-arvon edellytys, kuuluu myös kaikille.

Onnea ja menestystä Feministiselle puolueelle.

                                   Feminismiä kuntapolitiikkaan keskustelutilaisuus 13.1.2017.

Brave new world

"Uusi uljas maailma" oli Aldous Huxleyn vuonna 1932 julkaistu tieteisromaani, jossa oli yhteisiä piirteitä Orwellin "1984":n kanssa. Vähintään se, että kyseessä oli tulevaisuudenkuvaus, dystopia, jonka voi nähdä joiltain osin osuneen oikeaan ennustuksissaan. Toisin kuin Orwellilla, Huxleyn näkemä uhka ei liity militaristiseen totalitärismiin vaan kaiken tuotteistamiseen; jopa ihmisen itsensä.

Mutta minkälainen maailma meillä olikaan nyt, yli 80 vuotta myöhemmin. 2016 oli Donald Trumpin, brexitin, pakolaisuuden, terrorismin ja napajäätiköiden sulamisen vuosi.  Fidel Castro sanoi lopullisesti adios amigos,  Vladimir Putin vaikutti piirun verran sovinnollisemmalta kuin joskus aiemmin, Yhdysvalloissa vähemmän ääniä saanut presidentti perinteisesti voitti.

Trumpilainen maailmankuva

Suomessa alkuvuonna ilahdutti nuorten jääkiekko, hallituksen toiminta puolestaan vähintäinkin hämmensi silloin kun ei närästänyt. Helsinkiin meinasi tulla Guggenheim, Espooseen metro. Viimeksi mainittu toivottavasti tuleekin pian, sen verran savottaan on investoitu. Espoossa onnistuttiin säilyttämään tasa-arvoinen päivähoito-oikeus, sekä torjuttiin kouluihin ja päiväkoteihin kohdistetut leikkaukset. Kunnanvaltuustossa keskusteltiin myös veneilystä ja niinkin tärkeästä asiasta kuin kunnanvaltuutettujen pukeutumisesta. 

Suurimpia uutisaiheita on sen verran käsitelty vuosikatsauksissa, kolumneissa ja ajankohtaisohjelmissa, että minä en kirjoita niistä tähän enää enempää. Eräät menneenä vuonna esiin nousseet aiheet, kuten katuväkivalta, uusnatsit ja muut ääriliikkeet, sananvapaus ja sote, ansaitsevat puolestaan jo omat kirjoitelmansa ja bloginsa, joten palaan asiaan niistä hyvinkin pian.

Tätä kirjoittaessani vuotta 2017 on eletty viisi päivää. Suomessa edetään kohti kunnallisvaaleja, maailma yrittää orientoitua Valkoisen talon uuden isännän presidenttikauteen.

Lähivuodet näyttävät myös kotikaupungissani Espoossa ja pääkaupunkiseudulla sen, millaisiksi suuret uudistukset muodostuvat.  Mihin vie sote? Alkaako talous jälleen kääntyä nousuun myös Suomessa huolimatta siitä että uutta Nokiaa ei ole sateentekijäksi ilmaantunut? Joka tapauksessa me tarvitsemme toimivat ja kaikkien saatavilla olevat sosiaali- ja terveyspalvelut jatkossakin, samoin tarvitsemme mahdollisuuden opiskella, sivistyä ja kehittää itseämme missä elämänvaiheessa tahansa.
 Luonto selviytyy jollain tavalla aina, ja elämä jatkuu jossain muodoissa maailmassa aina. Eri asia on, millaiset edellytykset ihmiskunta luo omalle säilymiselleen tällä planeetalla, ja millaista tulevien sukupolvien elämä tulee täällä olemaan. Eräs nuori, naispuolinen kokoomuspoliitikko kirjoitti, että meidän pitäisi jättää maailma aina hieman parempana jälkipolville, kuin mitä se oli meidän syntyessämme siihen. Tästä asiasta on kyseisen nuor-konservatiivin kanssa helppo olla samaa mieltä. Meidän on löydettävä yli puoluerajojen yhteisiä päämääriä, vaikka keinoista jouduttaisiin neuvottelemaan pitkään. Sitähän demokratia ja parlamentarismi on.

Usko ja luottamus siihen, että me voimme vaikuttaa tähän yhteiskuntaan ja maailmaan jossa elämme, kannattaa säilyttää.  Sillä ilman sitä olemme menettäneet pelin.
 Universaaleista ja globaaleista asioista kannattaa katse välillä kiinnittää myös lähelle. Vanhan sanonnan mukaan "revolution begins at home". Think global, act local, sanoo puolestaan toinen viisaus. Olet sitten espoolainen, stadilainen, hesalainen, kuopiolainen, imatralainen tai laihialainen, sinun omassa kotikaupungissasi tai omilla kotikulmillasi on varmasti jotain jonka haluat säilyttää, tai jota täytyy parantaa, tai pistää uusiksi kokonaan. Et voi ehkä tehdä sitä ihan yksin, mutta yhdessä me kenties voimme.

Huxleyn romaani "Brave new world" lainasi ironisen nimensä W. Shakespearen tekstistä näytelmässä "Myrsky" joten mikäpä olisi komeampaa minullekaan kuin päättää tämä vuoden ensimmäinen blogikirjoitukseni Shakespeare-sitaattiin (suomentanut P. Cajander):

"Ihme, kumma! Kuink ihania olennoita täällä nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi maailma, joss' ompi tuollaista kansaa!"