Miksi politiikka, miksi Vihreät

Otsikossa ei ole kysymysmerkkejä, joten pyrin tällä kertaa antamaan vastauksia niihin kysymyksiin joita olen kuullut muilta. Jotakuta mietityttää, miksi ja miten eilispäivän nuorista kapinallisista kasvaa vanhetessaan parlamentarismiin ja puoluepolitiikkaan (eli ns. systeemiin) uskovia poliitikkoja tai vähintään wanna be-poliitikkoja. Ehkäpä kyse ei ole taantumisesta, vaan päinvastoin: kasvamisesta nuoruuden idealismista konkreettiseen vaikuttamiseen. Nuorenahan vaikuttamiskeinoksi kelpasi punkbändissä soittaminen, omakustannelehden tekeminen ja mielenosoituksiin osallistuminen. Hyviä keinoja, joista ainakaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi mainittuja ei kannata kokonaan lopettaa vanhoilla päivilläänkään. Itse en muistaakseni halveksinut parlamentarismia edes pahimmassa teiniangstissa, Ainakin pidin pohjoismaista demokratiaa hivenen vähemmän pahana kuin ydinaseilla pullistelevaa länttä ja itänaapuria, ja huomasin että politiikan valtavirtaan pyrki mukaan myös liikkeitä, joissa saattoi aistia jotain itsellenikin sopivaa. Liityin jonkinlaiseksi kannatusjäseneksi Vihreään liittoon jo teini-iässä, ja kotiini alkoi tulla Vihreä lanka-lehti. Myöhemminhän olen kallistellut ajoittain vasempaan ja oikeaan, kunnes balanssi tuntuu jälleen löytyneen vihreydessä. Vihreiden piiriin on päätynyt aktiiveja myös hieman radikaalimmista järjestöistä, kuten Oranssista, AKL:sta, ynnä muista. 

Länsimainen demokratia, tai sen jalostuneimpana muotona joskus pidetty pohjoismainen demokratia ei toki ole täydellinen yhteiskuntajärjestelmä, mutta olen taipuvainen uskomaan että se on kuitenkin paras mahdollinen mitä ihmiskunta on tähän mennessä kehittänyt. Jotkut idealistit toki arvelevat, että joillakin luonnon ehdoilla eläneillä alkuperäiskansoilla on ollut vielä parempia systeemejä, mutta niihinkin on voinut kuulua piirteitä, jotka eivät kuulu nykyaikaisiin ihmisarvo- ja tasa-arvokäsityksiimme. 

Nykyaikaa Suomessa leimaa voimakkaasti tyytymättömyys päättäjiin, ja erityisesti hallitukseen. Jälkiviisaus on halpaa, mutta en malta olla ajoittain fiilistelemättä, että mitäs minä sanoin jo "jytkyn" aikaan 2011 siitä, miten perussuomalaisille käy kun hallitusvastuu koittaa. Hallituspuolueiden ajamaan politiikkaan pettyneet toivottavasti hakevat uusia vaihtoehtoja oppositiopuolueista, sen sijaan että vaipuvat pessimismiin eivätkä enää yritäkään vaikuttaa mihinkään. Monet tavalliset matti ja maija meikäläiset epäilemättä tuntevat pettymystä politiikkaan, eivätkä tunne voivansa vaikuttaa asioihin ainakaan äänestämällä. Pelottava skenaario onkin äänestysprosentin jääminen jälleen alhaiseksi kevään 2017 kuntavaaleissakin. 

Olisi hyvä muistaa, että nykyisetkään päättäjät eivät ole tehtävissään pelkällä omalla päätöksellään. He ovat hallituksessa ja eduskunnassa siksi, että me ihmiset, kansalaiset, olemme heidät sinne äänestäneet. Tai sitten olemme jättäneet äänestämättä, ja antaneet muiden valita puolestamme. 

Itse tunnen Vihreät omakseni, koska kaikki vihreät arvot sopivat omiini: tasa-arvo, ihmisoikeudet, ympäristön ja luonnon vaaliminen, usko parempaan tulevaisuuteen jonka voimme yhteistyöllä saavuttaa. Niin, optimismi on tärkeä asia. Tarvitaan sekä kriittisyyttä että optimismia, jotta muutoksia ja kehitystä parempaan tapahtuu. Nämä arvot eivät kuitenkaan onneksi ole vain yhden puolueen etuoikeus, vaan niihin pyrkimystä löytyy uskoakseni ja toivoakseni vasemmalta oikealle. Li Andersson (vas) kirjoitti yhdessä Susanna Kosken (kok) kanssa kirjoittamassaan vuoropuhelukirjassa "Punavihreä - sinivalkoinen", että tuskin kukaan voi tehdä pitkää uraa politiikassa ilman aitoa halua vaikuttaa yhteiskuntaan ja maailmaan. Moni poliitikko tuntee myös sen verran lojaaliutta ja kiitollisuutta äänestäjiään kohtaan, että vallan kentillä painetaan hyvin pitkää työpäivää.
 Pelkkiä omaneduntavoittelijoita ja äänestäjiensä pettäjiä tuskin valitaan uudelleen seuraavissa vaaleissa. 

Skeptikkona ja uskonnottomana minuun vetoaa Vihreissä myös tieteen ja koulutuksen arvostus. Onhan olemassa yhdistuksiä kuten Tieteen ja teknologian Vihreät eli Viite ry. Professori Esko Valtaoja vieraili lokakuussa 2016 Viite ry:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa, ja sanoi ettei äänestä lainkaan, koska tiedemiehen on oltava poliittisesti täysin neutraali. Kaikki kunnia Valtaojalle, mutta onneksi Vihreissä onkin sallittuja hyvin monenlaiset mielipiteet. Meillä voi olla erilaisia näkökantoja vaikkapa kirkkoon, uskontoon ja ulkopoliittisiin kysymyksiin. Ainoastaan perusarvojamme vastustavat näkemykset, kuten rasismi, ovat pannassa. 

                        Jyrki Kasvi (vihr) ja Esko Valtaoja Helsingin yliopistolla 19.10.16.

     

Kunnallispolitiikka erityisesti on tavallisen ihmisen politiikkaa, pienen ihmisen politiikkaa. Kuntatasolla tehdään päätöksiä monista asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia joka päivä. On tosin vielä hämärän peitossa, mitä esimerkiksi sote-uudistus tuo mukanaan, vai tuleeko koko sote-uudistusta. Länsimetro aloittaa liikenteensä jonain kauniina päivänä, ja liikennöi seuraavat 100 vuotta. Sen ollessa joskus saman ikäinen kuin Helsingin metro on tänään, saatetaan todeta että ihan hyvä tästä tuli. 

Tulevaisuutta ei ole kuitenkaan kirjoitettu tähtiin, sen enempää kuin pyhiin kirjoihin. Tulevaisuutta rakennetaan tässä ja nyt.  Me yhdessä voimme rakentaa sitä.  

Asunnottomien aamua

Asuminen on ihmisen perustarve. Oma koti, tai edes katto pään päällä; paikka jossa on turvassa, ja josta on hyvä lähteä ja johon on hyvä palata. 17. päivä lokakuuta vietetään YK:n Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää, ja sen päätteeksi asunnottomien yötä. Asunnottomuus on absoluuttista köyhyyttä, puutetta perustarpeessa. Mutta mistä se johtuu?

Syyttävä sormi osoittaa monissa puheissa asumisen hintaan, asuntopulaan, tuloeroihin, päättäjiin. Kieltämättä oikeita ja olemassaolevia syitä. Joillekin syylliseksi kelpaavat myös maahanmuuttajat ja maahanmuuttopolitiikka.

 Tuntuu kuitenkin, että yksi keskeinen syy unohdetaan usein, tai siitä vaietaan tietentahtoen, aivan kuin virtahevosta olohuoneessa Tommy Hellstenin kirjassa. Se syy on päihdeongelmat, päihderiippuvuus. Useinkin päihdeongelmat  halutaan nähdä mieluummin asunnottomuuden ja köyhyyden seurauksena, kuin niiden aiheuttajana. Syy-seuraus-suhde pyörii kuitenkin molempiin suuntiin. On vaikeaa kuvitella, että asioitaan hoitamaan kykenevä ihminen joutuisi ulos kaupungin vuokra-asunnosta ilman huomattavia puutteita elämänhallinnassa. Taloudellisiin vaikeuksiin voi saada apua ja vuokranantaja usein voi joustaa vuokrien eräpäivissä, jos siihen ottaa ajoissa yhteyttä. Päihde- ja mielenterveysongelmat voivat kuitenkin johtaa sellaisiin laiminlyönteihin asioiden hoitamisessa tai asumisen sääntöjen noudattamisessa, että ihminen joutuu kodittomaksi.


On selvää, etteivät päihdeongelmat ole asunnottomuuden ainoa syy. Hyvin yleinen syy ne kuitenkin ovat. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että päihdeongelmien mainitseminenkin on "syyllistämistä".
Nykyaikana päihderiippuvuus tulisi kuitenkin ymmärtää sairaudeksi tai sairaudenkaltaiseksi tilaksi, josta puhuminen ei ole sen syyllistävämpää kuin mistään muustakaan sairaudesta tai ongelmasta puhuminen.


Mediapersoona Arman Alizad teki kesällä 2016 ohjelman helsinkiläisistä asunnottomista. En ole ohjelmaa itse nähnyt, mutta käsittääkseni siinä ei kerrottu lainkaan asunnottomille tarjotuista palveluista Helsingissä. Ei Asumisen tuki-virastosta, ei tuetun asumisen palveluiista, ei Hietaniemenkadun palvelukeskuksesta, tai edes yhdistyksistä kuten Vailla vakinaista asuntoa ry:stä.


Arman hyvä, pyyhi kyyneleet, jotain hyvääkin on. Päihdehuollolla on laaja tarjonta päihteettömiä asumispalveluita, joiden kautta asunnoton voi päästä lopulta (usein vuoden sisällä) takaisin oikeaan itsenäiseen asumiseen. Vaikeammassa asemassa ovat ne syrjäytyneet kodittomat, joiden voimavarat tai motivaatio eivät riitä raittiuden tavoitteluun. Heille on tosin tarjolla tuettua asumista vielä enemmän, mutta "märistä asuntoloista" kuten niitä puhekielessä kutsutaan, ei ole välttämättä poispääsyä koko loppuelämässä. Traagista on myös, että asunnottomuus uusiutuu helposti saman henkilön kohdalla. Jotain menee pieleen, ja parempaan elämään johtaneelta tieltä suistutaan taas ojaan.


Oma lukunsa tosin ovat ne asunnottomat, joilla ei päihde- tai mielenterveysongelmaa ole, ja jotka eivät siten kuulu päihdehuollon tai psykiatrisen hoidon piiriinkään. Heitäkin toki on, näkyvimpänä ryhmänä maahan tulleet paperittomat maahanmuuttajat, joilla ei ole turvapaikanhakijan tai pakolaisen statusta.


Asunnottomien yön 2016 teemana oli ennaltaehkäiseminen. Asunnottomuuden ehkäisy on pitkälti asunnottomuuteen johtavien syiden hoitamista, ja niiden ehkäisyä. Päihdeongelmien hoitaminen ja ehkäisy kuuluvat asunnottomuuden ehkäisyyn siinä kuin asumisen hinnan kohtuullistaminen ja uusien asuntojen rakentaminenkin. 

Kuva Espoon Asunnottomien yöstä 17.10.2016

Hyvää päivää päihdetyöstä

Työni Helsingin kaupungin päihdepoliklinikalla on antanut kaiken muun hyvän lisäksi myös näköalapaikan Helsingin päihde- ja hiemen mielenterveyspalveluidenkin tilanteeseen. Helsinki vaikuttaisi olevan Suomen kartalla siinä mielessä onnellisessa asemassa, että tilanne näiden palvelujen suhteen ei ole katastrofaalisen paha. Päinvastoin; tilanne etenkin kuntouttavien päihdehoitojen ja päihdehuollon asumispalvelujen suhteen on jopa kohtalaisen hyvä, varsinkin ottaen huomioon yhteiskunnan kiperän taloudellisen tilanteen. Asiakastyytyväisyys on yli 95-prosenttisesti positiivista, ainakin jos katsoo pelkkien hymiö-automaattien tuloksia (tiedättehän ne hymiö-aparaatit palvelupisteiden ovilla). Myös syvällisempää asiakastyytyväisyys-kartoitusta tehdään. Paras tuntuma tulee kuitenkin siitä, miten hyvin asiakkaat hyötyvät saamastaan palvelusta. Toivottomuuteen ei ole aihetta, päihdetyössä näkee edelleen säännöllisesti mahtavia onnistumisia, tositarinoita selviytymisestä ja toipumisesta.

Nelisen vuotta sitten saimme lukea huolestuttavia otsikoita tyyliin "Helsinki lakkauttaa A-klinikat". No, klinikat eivät onneksi lakanneet, vaan ainoastaan niiden nimi muuttui päihdepoliklinikoiksi, perustyön pysyessä jokseenkin samana.  Hallinnollisella tasolla päihdehuolto yhdistyi psykiatristen palvelujen kanssa.  Nimenmuutoksessa hyvänä puolena voisi nähdä, ettei Helsingin kunnan päihdeklinikoita enää sekoiteta A-klinikkasäätiöön,  vaikka puhekielessä asiakkaat puhuvatkin yhä "A-klinikasta".

Mitä meille sitten muuten kuuluu? Opiaattiriippuvaisten korvaushoito tuntuu sinnittelevän resurssipulan kourissa, mutta koska korvaushoito ei ole ominta aluettani, en kirjoita siitä enempää. Vaikeimmassa tilanteessa olevien monidiagnoosi-asiakkaiden hoidossa toki on myös jatkuvia haasteita.

Hoitopolkuja koordinoivana ja ostopalveluihin ohjaavana saa näköalan myös yksityisten ja kolmannen sektorin palveluntuottajien työhön. Huomattava osa päihdepalveluista on edelleen yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamaa, ja kaupungit ostavat näitä ostopalveluina. Helsinki toki suurimpana kaupunkina pystyy myös tuottamaan paljon palveluja itse.


Kuntouttavissa, raittiuteen tähtäävissä hoidoissa on yhä valinnanvaraa Helsingissä.  Pitkät laitoshoidot ovat toki lyhentyneet, mutta pitkien hoitopolkujen tarjonnassa puutetta paikkaavat hoidolliset, päihteettömät asumispalvelut ja pitkät avohoidot.
 Avokuntoutusten saralla on tarjolla mm. Myllyhoitoyhdistyksen ja muutaman muunkin yksityisen tahon tuottamaa intensiivistä avohoitoa, Helsingin kaupungin omien hoitojen lisäksi.

Laitoskuntoutusten saralla on perinteikkään Tervalammen ohella tarjolla yhä klassinen Kalliolan Myllyhoito, A-klinikkasäätiön Hietalinnayhteisö ja Päihdesairaala (entinen Sosiaalisairaala), Ridasjärvi sekä asumispalvelun statuksella toimiva ns. minnesota-mallinen SIllanpirtin pienyhteisö.  Näihin hoitoihin myös tarvittaessa pääsee,  ja salaliittoteorioista huolimatta kenenkään tarkoituksena ei ole pitää hoitopaikkoja tyhjillään tai vajaakäytöllä. Lomailemaan tai ns. "kuivattelemaan" niihin ei toki pääse, vaan tarkoituksena on arvioda hoidon tehoavuus ja tarpeellisuus kunkin yksilöllisessä tilanteessa ja toipumisen vaiheeessa.

Hoitojen lisäksi kaupungilla on mm. päihteettömiä päivätoimintapaikkoja kuten Villa Sture, Vesteri ja niin edelleen. Ammatillisten tahojen lisäksi Helsingissä toimii useita kymmeniä vertaistukiryhmiä.

Mitä epäkohtia sitten meillä Suomessa on? Ehkäpä se, että eri kuntien välillä voi olla huimia eroja päihdepalveluiden saatavuudessa ja laadussa, vaikka päihdehuoltolain mukaankaan ei näin saisi olla. Kehä Kolmosen ulkopuolelta kiirii ajoittain huolestuttavia uutisia. Lisäksi esimerkiksi kotikuntani Espoon päihdepalvelut ovat minulle nykyisin kysymysmerkki, josta tosin aion tulevan talven aikana ottaa selvää perinpohjin. Ammoisten lähihoitaja-opintojen aikana olin työharjoittelussa edesmenneessä Kolmirannan hoitokodissa, sekä Sepänkylän tukiasuntolassa, mutta viimeksi mainitustakin tulee kuluneeksi kuusi vuotta. A-klinikkasäätiön ylläpitämä Espoon A-klinikka Leppävaarassa puolestaan on tuttu 9-10 vuoden takaa, mutta ei sen jälkeen.

 Summa summarum: jotain hyvää, paljon kehitettävää, ja myös säilytettävää. Hokeman, jonka mukaan päihdeongelmien hoitaminen on kallista mutta niiden hoitamatta jättäminen tulisi vielä kalliimmaksi, pitäisi olla tuttu kaikille. Hokema on nimittäin totta.

 Päihdeongelma kytkeytyy usein myös asunnottomuuteen, joka on aiheena sen verran laaja, että vaatii oman lukunsa. Palataan siihen vaikkapa Asunnottomien yön tiimoilla 17.10. Osallistukaa, hyvät ihmiset.

 

Muistoja risusavotasta

Männä viikolla kansa kohahti nuoren ja kauniin (tuo oli nyt pakko sanoa, anteeksi) kokoomus-edustajattaren risusavotta-puheenvuorosta ajankohtaisohjelmassa.   Olkoonkin ettei koko risusavotta -sana oikeasti tullut hänen suustaan, vaan mahdollisesti joko vastaväittäjän tai toimittajan suusta, niin hänen suuhunsa se sujuvasti sovitettiin ja muinainen käsite alkoi elää meeminä omaa elämäänsä. 

Vakavasti puhuen on varmasti totta, että meillä on sekä tekemätöntä työtä, että työttömiä. Hoitoala huutaa ainaista resurssipulaansa, vanhustenhoito on suorastaan hätää kärsimässä ja siellä ahertavat hoitajat uupuvat tai jopa palavat loppuun. Kunnan työnhaku-saitti pursuaa sairaanhoitajan ja lähihoitajan tehtäviä kotihoidossa ja osastoilla, jos ei niinkään muualla. 

Mutta siitä risusavotastahan minun piti kirjoittaa. 

80-luvun lopulla. yltäkylläisimpään juppi-aikaan,  meitä työttömiä velvoitetyöllistettiin.  Vuotta pdempään ei kukaan saanut työttömänä oleilla,  ja nuoret työttömät eivät puolta vuotta pidempään. Silloin tuli nimittäin kutsu kunnan töihin, yleensä joko puisto- tai liikuntaosastolle.  Työpaikka oli pakko ottaa vastaan karenssin uhalla.  Niimpä kukin työtön joutui vuorollaan puoleksi vuodeksi luistelukenttiä jäädyttämään.  pensaita istuttamaan tai (etenkin Imatralla) pesäpallokenttää siivoamaan. 

 Yllekirjoittanutkin joutui kerran oikeaan risusavottaan, kun liikuntaviraston tehtävissä metsikköön raivattiin ihan käsipelillä reittiä uudelle pururadalle tai vastaavalle liikuntareitille. Vesuri tuli tutuksi, mutta moottorivesuria ei käyttööni uskallettu luovuttaa.   

Kyykytystähän tällainenkin pakkotyöllistäminen tavallaan oli, mutta siinä oli yksi kiistaton hyvä puoli:  siitä sai oikeaa palkkaa.  Palkka ei tietysti ollut koko väestön palkkatasoon verrattuna huikea, mutta sen verran oikea palkka, että se kohotti tuntuvasti työllistetyn elintasoa ja ostovoimaa, verrattuna peruspäivärahalla taiteiluun. 

Seuraavan kerran jouduin velvoitetyöllistämisen kanssa tekemisiin muutama vuosi myöhemmin, 90-luvun laman pahimman vaiheen ollessa juuri helpottamassa. Vuonna 1994 Espoossa aloitti toimintansa Nuorten Taide- ja Mediapaja,  jonka perusti Teatteri Eeva Susi ry. -niminen yhdistys ja joka syntyi tarpeesta antaa työttömille ja syrjäytymisvaarassa oleville nuorille jotain hyödyllistä tekemistä. Muutamassa vuodessa projekti laajeni koko pääkaupunkiseudun kattavaksi taide- ja mediapaja-verkostoksi, jossa työttömiä nuoria perehdytettiin lehden toimittamiseen, teatteriin ja atk:hon.  Opetusvälineenä toimi pajojen oma Periferia-lehti. 

 Tässä vaiheessa oikea palkka oli jo harvinaisuus.  Monet pajat toimivat vasta ohjaajakurssilla olevien ohjaaja-harjoittelijoiden voimin.  nuoret puolestaan olivat työharjoittelussa työmarkkinatukea vastaan, jotkut jopa vastentahtoisesti. Kaupunkien kulttuuritoimet tukivat sen verran, että alkoivat maksaa joillekin pajaohjaajille sentään oikeaa palkkaa. 

Projektin ansiot ovat joka tapauksessa kiistattomat.  Moni nuori sai Taide- ja mediapajoilta sysäyksen elämänuralle joko median tai esittävän taiteen parissa,  ja on sillä tiellä tänä päivänäkin.