Männä viikolla kansa kohahti nuoren ja kauniin (tuo oli nyt pakko sanoa, anteeksi) kokoomus-edustajattaren risusavotta-puheenvuorosta ajankohtaisohjelmassa. Olkoonkin ettei koko risusavotta -sana oikeasti tullut hänen suustaan, vaan mahdollisesti joko vastaväittäjän tai toimittajan suusta, niin hänen suuhunsa se sujuvasti sovitettiin ja muinainen käsite alkoi elää meeminä omaa elämäänsä.
Vakavasti puhuen on varmasti totta, että meillä on sekä tekemätöntä työtä, että työttömiä. Hoitoala huutaa ainaista resurssipulaansa, vanhustenhoito on suorastaan hätää kärsimässä ja siellä ahertavat hoitajat uupuvat tai jopa palavat loppuun. Kunnan työnhaku-saitti pursuaa sairaanhoitajan ja lähihoitajan tehtäviä kotihoidossa ja osastoilla, jos ei niinkään muualla.
Mutta siitä risusavotastahan minun piti kirjoittaa.
80-luvun lopulla. yltäkylläisimpään juppi-aikaan, meitä työttömiä velvoitetyöllistettiin. Vuotta pdempään ei kukaan saanut työttömänä oleilla, ja nuoret työttömät eivät puolta vuotta pidempään. Silloin tuli nimittäin kutsu kunnan töihin, yleensä joko puisto- tai liikuntaosastolle. Työpaikka oli pakko ottaa vastaan karenssin uhalla. Niimpä kukin työtön joutui vuorollaan puoleksi vuodeksi luistelukenttiä jäädyttämään. pensaita istuttamaan tai (etenkin Imatralla) pesäpallokenttää siivoamaan.
Yllekirjoittanutkin joutui kerran oikeaan risusavottaan, kun liikuntaviraston tehtävissä metsikköön raivattiin ihan käsipelillä reittiä uudelle pururadalle tai vastaavalle liikuntareitille. Vesuri tuli tutuksi, mutta moottorivesuria ei käyttööni uskallettu luovuttaa.
Kyykytystähän tällainenkin pakkotyöllistäminen tavallaan oli, mutta siinä oli yksi kiistaton hyvä puoli: siitä sai oikeaa palkkaa. Palkka ei tietysti ollut koko väestön palkkatasoon verrattuna huikea, mutta sen verran oikea palkka, että se kohotti tuntuvasti työllistetyn elintasoa ja ostovoimaa, verrattuna peruspäivärahalla taiteiluun.
Seuraavan kerran jouduin velvoitetyöllistämisen kanssa tekemisiin muutama vuosi myöhemmin, 90-luvun laman pahimman vaiheen ollessa juuri helpottamassa. Vuonna 1994 Espoossa aloitti toimintansa Nuorten Taide- ja Mediapaja, jonka perusti Teatteri Eeva Susi ry. -niminen yhdistys ja joka syntyi tarpeesta antaa työttömille ja syrjäytymisvaarassa oleville nuorille jotain hyödyllistä tekemistä. Muutamassa vuodessa projekti laajeni koko pääkaupunkiseudun kattavaksi taide- ja mediapaja-verkostoksi, jossa työttömiä nuoria perehdytettiin lehden toimittamiseen, teatteriin ja atk:hon. Opetusvälineenä toimi pajojen oma Periferia-lehti.
Tässä vaiheessa oikea palkka oli jo harvinaisuus. Monet pajat toimivat vasta ohjaajakurssilla olevien ohjaaja-harjoittelijoiden voimin. nuoret puolestaan olivat työharjoittelussa työmarkkinatukea vastaan, jotkut jopa vastentahtoisesti. Kaupunkien kulttuuritoimet tukivat sen verran, että alkoivat maksaa joillekin pajaohjaajille sentään oikeaa palkkaa.
Projektin ansiot ovat joka tapauksessa kiistattomat. Moni nuori sai Taide- ja mediapajoilta sysäyksen elämänuralle joko median tai esittävän taiteen parissa, ja on sillä tiellä tänä päivänäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti